Sipettäjä

Happy Valentine's Day

2012-02-14T20:24:00.003+02:00

Hei ja hyvää ystävänpäivää kaikille! Arvatkaa, kuinka monta romanttista viestiä olen saanut merkittävän juhlan kunniaksi?

Vinkki: en montaa.

Täyttää paskaa koko ystävänpäivä!

No, kohta saa suklaata. (Kunhan ensin hakee sitä kaupasta. Kaikki pitää tehä ite.)

Kuva: Madonnan Material Girl -videosta (ja joltain nettisivulta)

Down and up and down and up and down and up and down, down and up and down and up and down and up and down

2012-02-13T20:40:00.000+02:00

Olipa turha päivä, ei voi muuta sanoa. Olen koittanut aamusta saakka lietsoa itseäni hyvälle tuulelle, mutta epäonnistunut surkeasti.

Kaikki on pielessä.

Olen tyhmä, ruma ja laiska. Kotini on epäjärjestyksessä. Kukaan ei rakasta minua.

Onneksi on verigreippejä.

Huomiseen.

On uusi päivä huominen

2012-02-12T22:38:00.002+02:00

Good night, Rose. Go to sleep, honey. Pray for brains.

- Dorothy, The Golden Girls

Kuva: Jostain netistä!

You'll find your point when you will exhale

2012-02-12T15:52:00.005+02:00

Tässä mä nyt kyhjötän, juon veriappelsiinimehua ja kuuntelen Whitney-balladeja. Siinä meni taas yksi voimauttaja.

Hyvää matkaa, Whitney.

Bodyguardin soundtrack oli ensimmäisiä CD-levyjä, joita ostin. Olin suunnilleen kymmenen kun kuuntelin kuulokkeilla olohuoneessa I will always love you -kappaletta kerta toisensa jälkeen ja tuijotin kansilehtisen kuvia. Whitney oli silloin kaunein kaikista.

Tänään mä olen 29-vuotias eikä Whitney Houston elä enää. Tuntuu oudolta, mutta sellaista se on. It is what it is.

The first the last eternity

2012-02-11T17:33:00.003+02:00

Katsoin eilen ystäväni luona uutisia. Niissä näkyi revontulia, joita joku oli kuvannut avaruudesta. "Mitenkäs noi revontulet syntyikään?" kysyin, ja siinä samassa uutisissa kerrottiin, että revontulet ovat valoilmiöitä, jotka syntyvät, kun aurinkotuulen varatut hiukkaset osuvat Maan ilmakehään.
  Selvä.
  "Ahdistaa niin paljon tuo avaruus", vaikeroin. "Avaruus ja äärettömyys. En kertakaikkiaan voi miettiä niitä." Ystäväni ei ymmärtänyt minua. "Mikä niissä nyt ahdistaa? Mun mielestä on vaan hienoa ajatella, ettei ole mitään rajoja. Että kaikki on periaatteessa mahdollista!"

Tajusin, etten ollut koskaan pohtinut äärettömyyttä tuolta kantilta. Se, että elelen suhteellisen pienellä planeetalla on minusta lohdullista vain silloin, kun olen tehnyt jotain todella noloa. Jos olen vaikka lentänyt Tavastialla dj-pöytää päin ja kaatunut sitten bailukansan edessä tanssilattialle, saatan ajatella, että tapaus on lopulta aika mitätön tässä maailmankaikkeudessa. "Helsinki on Suomen pääkaupunki ja Suomi vain pieni osa koko maapalloa. Maapallo taas killuu avaruudessa ja kenties jonain päivänä räjähtää omaan mahdottomuuteensa. Niin. Ja sitten on vielä äärettömyys. Tässä mittakaavassa oma sekoiluni on kai aika pieni juttu, voin kyllä poistua tänäänkin kotoani pää pystyssä."
  Mutta kuten jo sanoin, muuten avaruus ja äärettömyys ahdistavat minua. Kaikki ne kysymykset, mihin en tunnu koskaan saavan vastausta... Mitä kaikkea avaruudessa on? Mistä kaikki on saanut alkunsa? Mihin kaikki päättyy? Onko olemassa planeetta, jolla asuu parempia versioita meistä ihmisistä? Sellaisia, jotka eivät roskaa eivätkä tuhoa omaa tilaansa? Ja ovatko he edes ihmisiä? Minkälaisia ovat heidän kauneuskäsityksensä? Kirjoittavatko he? Onko heillä oma versionsa internetistä? Mitä he mahtaisivat ajatella siitä, että täällä maapallolla moni on koukussa Facebookiin? Pelkäävätkö he kuolemaa? Korostavatko he omaa statustaan ostamalla kalliita asioita, kuinka paljon he olisivat valmiita maksamaan esimerkiksi laukusta? Mikä on heidän rahayksikkönsä? Minkä he mieltävät köyhyydeksi? Miettivätkö he, onko heidän planeettansa ulkopuolella elämää? Kiinnostaako se heitä edes? Onko siellä ketään?! Vastatkaa minulle!

En jaksa.

Joka tapauksessa päätin eilen, että piipahdan jonain päivänä Heurekassa. Tiedän ehdottomasti liian vähän planeetoista ja tähdistä. Universumista yleensäkin.

Kuva: AP

Sinne saattaa löytää vaikka paikallansa pysyy

2012-02-10T17:45:00.003+02:00

Nyt tuntuu perjantailta! Olen vapaa! Paraati!

Tämän päivän vietin helvetissä nimeltä Wikipedia. Tein elämäni toisen Wikipedia-sivun enkä viitsi kaunistella kun kerron, minkälaista se oli. Se oli yksinkertaisesti kamalaa. Tässä teille vinkki: Jos joku joskus pyytää teitä tekemään Wikipedia-sivun, sanokaa näin: "Se on yhtä tuskaa enkä tekisi sitä mistään hinnasta!" (Ei kestä kiittää!)
  Ainoa lohtuni löytyi vastapäisten talojen katoilta. Niinä hetkinä kun pidin taukoa koodaamisesta, kävelin ikkunan eteen ja katsoin lumenpudottajia työssään. "Voisin tietysti olla myös lumenpudottaja", ajattelin ja verryttelin jäseniäni lämpimissä sisätiloissa.

Mutta nyt olen valmis, viikonloppu voi alkaa. Jos joku vielä epäröi, ansaitsenko todella parin päivän joutilaisuuden, niin kerrottakoon seuraavaa:
  Olin eilen oppilaslehden palaverissa, ja kurssia vetävät opettajat kysyivät, missä vaiheessa olen muotijuttuni kanssa. (En olekaan tainnut mainita, että teen koulumme lehteen muotijuttua! Se on mahtavaa!) Ymmärrän kyllä, ettei kukaan ehkä odottanut, että olisin tehnyt mitään projektini eteen. Koin todellisen Edina Monsoon -momentin, kun pääsin sanomaan: "Huomiseen mennessä selviää, onko jutulle kuvaaja, samoin se, kenet saan malliksi. Kävin tänään hakemassa vaatteita kuvauslainaan ja katsomassa aurinkolasit valmiiksi ja eilen hoidin juttuun hiustuote- ja meikkisponssit. Eli se on ihan hyvällä mallilla." Huone hiljeni kollektiivisesta ihmetyksestä. "Sinähän olet ollut ahkera!" yksi opettajista ihasteli.
  Niin olenkin. Olen oman elämäni lumenpudottaja.

Mieletöntä viikonloppua muillekin kuin itselleni! Moikka!

Kuva: Crazy Beautiful -elokuvasta

This is the return of the space cowboy

2012-02-09T21:31:00.001+02:00

Löysinhän mä viimeinkin vanhat kunnon lehmähousuni. Maksoin näistä joskus ainakin 300 markkaa.

Tänä keväänä on pakko järjestää ysäribileet.

You've got me feeling emotions

2012-02-08T14:50:00.003+02:00

Aamulla (tai no, puolenpäivän aikaan) kun heräsin, ajattelin, että tämä on ihan tavallinen päivä. Keskinkertainen keskiviikko kerrassaan. Kävisin testaamassa yhtä kahvilaa, menisin kouluun ja tulisin kotiin.

Olin väärässä.

Kun avasin jääkaapin, tajusin, että olin unohtanut ostaa eilen maitoa! Hätäännyin. Kuinka nyt käy aamukahvini?! En todellakaan halunnut mennä kauppaan heti herättyäni, se oli selvää. Siispä tein surullisena päätöksen juoda espressoa ja koitin lohduttaa itseäni ajatuksella siitä, että olin saanut Tommilta synttärilahjaksi nätin espressokupinkin.

Ja sitten se tapahtui. Sekosin espressosta. "Tässäpä vasta helppo, nopea ja piristävä juoma!" ajattelin.
Päätin kofeiinikilareissani alkaa juoda arkisin espressoa, maitokahvi olkoon tästedes hitaiden viikonloppuaamujeni ylellisyys.

Kiitos, espresso, pystyn ansiostasi mihin tahansa.
Maailma, varo! Täältä tulen!

Here you come again, just when I'm about to get myself together

2012-02-07T20:42:00.004+02:00

En tiedä, mitä tapahtui sen jälkeen kun olin kirjoittanut kahviloista... Tai no, tiedänhän mä: sekosin. Tätä juttua on varmaan syytä vähän pohjustaa.

No niin. Olen pukeutunut viime viikkoina aika paljon yksivärisiin paitoihin ja farkkuihin. Olen käyttänyt hillitysti silmämeikkiä. (Okei, se nyt johtui siitä, että mulla oli kyynelkanavan tulehdus, mutta silti.) Olen sanonut itselleni, että saatan hyvinkin olla minimalisti ja yrittänyt ajatella, että selkeyteen kannattaa pyrkiä monissa asioissa.

Hetkittäin onnistuinkin tuntemaan oloni hyväksi.

Mutta sitten alkoi ahdistaa.

Joten kävin vähän läpi vanhoja lehtiä ja leikkelin niistä kuvia seinälle. (Lisäksi aloin huutaa Britney Spears -julisteita huuto.netissä, mutten halua puhua siitä!)

No joo. Ehkä mun täytyy miettiä tätä vielä. En tiedä. Joka tapauksessa en ole minimalisti.

You're a superstar, yes, that's what you are

2012-02-07T18:12:00.001+02:00

Tästä se kesä voi alkaa

2012-02-07T16:36:00.008+02:00

Miksikö järjestin pienen kesämuotikatsauksen Photo Boothin edessä? Tietysti siksi, että teen mitä tahansa välttyäkseni kirjoittamasta erästä koulutehtävää. Toisin sanoen terveisiä tyhjän TextEditin ääreltä! (Voitteko kuvitella, että jopa aihe "kiva kahvila" vetää mut sanattomaksi, kun siitä on pakko kirjoittaa? "Mitä mä nyt muka voisin kahviloista kirjoittaa?! En mitään! Vihaan kahviloita! Vihaan myös kahvia! Huokaus! En jaksa! Opiskelenko väärää alaa? Miksi ylipäänsä aloin opiskella 29-vuotiaana? Onko normaalia, että haluaisin ilmoittaa Twitterissä ottavani aurinkoa Los Angelesissa sen sijaan, että istun tässä ja odotan, että tekstini kahviloista valmistuu itsestään? Eskapismi - uhka vai mahdollisuus?")

Mutta ketä nyt koulutehtävät ja kriisit kiinnostaa, munhan piti kirjoittaa kesästä ja panamahatusta!

Sinä päivänä kun ostin panamahattuni, mulla oli vielä lyhyt tukka. Muistan selkeästi kesäillan, jolloin hattu oli päässäni ensimmäistä kertaa. Istuin kavereideni kanssa ruutumekko ylläni Koffin puistossa ja join lonkeroa. Joku otti minusta valokuvan, missä näytin yleisen mielipiteen mukaan Tony Halmeelta. (Se johtui siitä, että olin niihin aikoihin seonnut "kultaisista" kettingeistä. Ainakin toivon, että se johtui siitä.)

Olispa taas kesä.

Tai olispa vaihtoehtoisesti kello jo viisi. Siihen mennessä mun kahvilatekstin tulis olla valmis. Näin sovin pari tuntia sitten itseni kanssa. Siispä lopeta lorviminen, Sisko. Ota panamahattu pois päästä. Ajattele kahviloita. Kirjota edes jotain, ihan sama mitä. Tähän tyyliin: "Kahviloissa on mukava rentoutua. Voi valita, haluaako kahviinsa maitoa vai kermaa. Mustanakin voi toki juoda. Vitriineistä voi valita suolaista tai makeaa. Sisustus on persoonallinen. Lämpimänä talvipäivänä kaakaokin lämmittää. Asiakkaita riittää. Ikkunasta näkyy ohikulkijoita. Asiakaskunta on monipuolinen."
Très bien. Kyllä sä osaat.

Hyvä on.

Say hello to the girl that I am

2012-02-06T21:29:00.001+02:00

Blondes definitely have a lot of fun...
I like playing with my image. I like to change things up every now and then.

- Britney Spears

Kuvat: Todd Cole, POP

The life and soul of the party

2012-02-06T12:58:00.000+02:00

Olisipa joku muu päivä kuin maanantai. Olisipa vesikatko jo ohi.
  Haluan suihkuun.

Haluan myös juhlia. "Arvaa, kuka täyttää tänä vuonna kolmekymmentä!" hihkuin eilen mummille. "Kuka?" hän kysyi. "Minä", vastasin.

Isäni tiedusteli, aionko järjestää isot juhlat lokakuussa. Vastasin, että aion.
  Tuli hiljaista.
  "Ei opiskelija voi juhlia", mummi sanoi.

Älkää!

"Perhoset tulee aina kun näen sinut"

2012-02-06T01:27:00.006+02:00

Tämä sunnuntai oli juhlava kuten parhaat sunnuntait ovat. Aurinko paistoi, pullaa syötiin, Suomelle valittiin uusi presidentti ja niin edelleen.

Koska olen vain ihminen ja teen virheitä, heräsin tähän merkittävään päivään krapulaisena. Se oli vahinko! Eilen, kun olin pessyt lattian, päätin rentoutua katsomalla muutaman jakson Sex and the cityä. Kaadoin itselleni (mielestäni ansaitun) lasillisen Baileysiä, minkä juotuani minua alkoi kiinnostaa, miltä jukurttilikööri maistuisi tuorepuristetun appelsiinimehun kanssa.
  Herkulliseltahan se maistui.
  Lopulta menin nukkumaan vasta joskus neljän aikaan, ja kävin sitä ennen ulkona tupakallakin. (Se oli pahaa, mutta halusin elää pienen Carrie Bradshaw -momentin!)

Heräsin siis aamulla pahoinvoivana, mutta onnellisena siitä, että kotonani oli ihanan siistiä. Yhden aikaan lähdin ääniuurnille, mistä matkani jatkui kohti Jennyn kotia. Siellä oli tarjolla pullaa, paljon.
  "Vaatiiko hyvän parisuhteen syntyminen sitä, että ainakin toinen suhteen osapuolista on ainakin aluksi sekaisin toisesta?" kyselin. "Eikö lähtökohta suhteelle ole hieman omituinen, jos toinen on sekaisin?"

Pullaövereiden jälkeen jatkoin syömistä isäni luona. Mummikin oli siellä. Sanoin ruokapöydässä, etten voisi ottaa liikaa ruokaa, koska olin juuri syönyt pullaa. "Mitä pullaa?" mummi kysyi. "Runebergin torttuja ja laskiaispullia ystäväni Jennyn luona", vastasin. Mummi katsoi minua ihmettelevästi ja sanoi sitten hiljaa: "Siinähän olisi juonut samalla juhannussimatkin."

Isän luota kävelin sakeassa lumipyryssä Marikalle, missä join Coca-Cola Zeroa ja katsoin, kuinka Sauli Niinistö voitti Pekka Haaviston presidentinvaaleissa.
Että sellanen viikonloppu.

Next up: uusi viikko, uudet kujeet.

Kuvat: 1. ja 2. ylh. Jenny, 5. ylh. Marika.
Otsikko: Matti Vanhanen

I finally found you, my missing puzzle piece

2012-02-04T18:28:00.006+02:00

Vietän tämän lauantai-illan kiltisti kotosalla ja pistän elämän kuntoon. Silitän vaatteet ja viikkaan ne kaappiin. Pesen lattian appelsiinin ja laventelin tuoksuisella puhdistusaineella samalla kun kuuntelen soittolistaa, jonka koostin iltapäivällä. (Se sisältää Aretha Franklinin, Bessie Smithin, Etta Jamesin, Sarah Vaughanin, Dinah Washingtonin, Shirley Basseyn, Eartha Kittin, Dionne Warwickin, Billie Holidayn ja Nina Simonen tuotantoa.) Sen jälkeen syön sipsejä. (Sekoitin dipin niitä varten kolmisen tuntia sitten.)

Tein tänään myös appelsiinimehua.
Uskon, että tämä lauantai on niitä päiviä, joita tulen joskus tulevaisuudessa muistelemaan lämmöllä, sellaisina hetkinä, kun kaipaan lohtua. (Enkö vain voisi palata takaisin siihen lauantaihin, kun join mehua ja silittelin paitoja? Siihen päivään, jolloin ulkona oli järkyttävä pakkanen mutta sinne ei ollut pakko mennä. Kun olin 29-vuotias, minnekään ei ollut kiire ja tunsin itseni todella onnelliseksi.)

Kävin äsken vielä hakemassa S-marketista Grazian, jotta voisin lukea jotain kevyttä sipsisessioni aikana. Kaupan ulkopuolella näin komean miehen, joka veti perässään pulkkaa. Oih, hyvännäköinen isä, ajattelin ja katsoin häntä ilmeellä, jolla katson hyvännäköisiä isiä. ("Olet komea, ehkä myös vastuuntuntoinen. Olen onnellinen lapsesi äidin puolesta ja toivon teille mukavaa elämää yhdessä.")
Mies katsoi minua. Katsoin hänen pulkkaansa. Ei siinä mitään lasta ollut. Siinä oli kaljakeissi ja sipsejä.

I think I'm in love.

Take it from Marilyn

2012-02-03T13:02:00.002+02:00

I knew how third rate I was. I could actually feel my lack of talent, as if it were cheap clothes I was wearing inside. But my God, how I wanted to learn, to change, to improve!

- Marilyn Monroe

Kuva: Bert Stern

Hirviö tunnustaa (osa 1)

2012-02-03T12:09:00.009+02:00

Hellurei ja hellät tunteet! Kivaa, että alkaa taas viikonloppu, vai mitä?
  Eilen kun kävelin kotoa ratikkapysäkille ja ripseni saivat valkoisen huurteen ylleen, tulin virallisesti siihen tulokseen, että tällaisena aikana vuodesta kannattaa pysyä sisällä niin paljon kuin se suinkin on mahdollista. Päätin siis viettää tämän perjantain etäopiskellen.

Ennen kuin tartun koulukirjoihin, aloitan blogissani uuden palstan. Sen nimi on "Hirviö tunnustaa" ja otsikon alla kirjoitan asioista, joista en haluaisi kertoa kenellekään.
  Miksikö?
  Siksi, että mielestäni on tärkeää käsitellä myös epämiellyttäviä aiheita ja muistaa, että meissä jokaisessa asuu hirviö. Ja aina toisinaan hirviön on tunnustettava:

Koen, että monet naiset ovat kilpakumppaneitani kunnes toisin todistetaan.
  Mitä enemmän nainen muistuttaa minua sitä pahempi kilpakumppani hän minulle on. Tämä on järkyttävää, tiedän, ja pahenee vaan: jos selviää, että nainen seurustelee tai on lesbo, kaikki on kunnossa. Voin rauhoittua.
  Luulen, että hirviö minussa pelkää, että jokainen nainen on potentiaalinen viettelemään ne miehet, joista olen kiinnostunut. (Ihan kuin me kaikki naiset olisimme kiinnostuneita samanlaisista miehistä. Ihan kuin meidän elämässämme ei ylipäänsäkään olisi mitään muuta kuin miehiä. Onko tämä joku biologinen juttu? Joka tapauksessa vihaan hirviötä sisälläni.)
  Esimerkki: Pari vuotta sitten tapasin ystäväni ystävän. Hän oli hauska, älykäs ja kaunis nainen, joka oli kiinnostunut monista samanlaisista asioista kuin minä. Kivat vaatteetkin hänellä oli. Muodostin mielipiteeni naisesta nopeasti. "Jotain ärsyttävää hänessä on. En ehkä pidä hänestä." Miksikö ajattelin noin? No tietysti siksi, että hän oli uhka hirviölle sisälläni.

Pikkuhiljaa naisesta tuli ystäväni ja hirviö rauhottui. Ei ollut mitään pelättävää, koska tuli todistettua, että minä ja nainen olimme eri ihmisiä. Kuten me kaikki olemme. Mutta hirviö ei tajua sitä kunnes asia on varmistettu. Se pelkää, että joku näistä kaikista maapallon ihmisistä on tasan samanlainen kuin minä. Hirviö pelkää, että se joku haluaa samoja asioita kuin minä ja onnistuu niiden kaikkien saavuttamisessa samalla, kun itselleni jää luu käteen. Ehkä hän on ahkerampi? Ehkä hän kulkee nytkin jossain joogamatto selässään sen sijaan, että olisi kotona etäopiskelemassa (tai kirjoittamassa blogiin asioita, joiden kirjoittamista katuu jo nyt, ennen koko merkinnän julkistamista). Ehkä hänellä on minun ajatukseni ja elämänkokemukseni jo alle 29-vuotiaana? (Ehdottomasti hän on alle 29-vuotias. Hän on samassa tilanteessa kuin minä, mutta hän on päässyt siihen minua nopeammin.) Ei ihme, että hän saa ne miehet, joista minä haaveilen - sikäli ymmärrän hirviötä. Hän on parempi kaikessa. Me juoksemme kilpaa eikä hirviö sisälläni pysy paremman versioni perässä. Se ahdistaa sekä minua että hirviötä. Ja tämä ahdistus yhdistää meitä. Se pitää meidät yhdessä.

Apua, kuulostinpa sekavalta. Oli miten oli, yritin sanoa sitä, että toivoisin olevani ihminen, joka ymmärtää, ettei kenenkään toisen onnistuminen ole minulta pois. Mehän voimme kaikki olla parempia versioita vain omasta itsestämme ja siihen meidän pitäisi pyrkiä, eikö niin? Haluaisin hymyillä kaikille ja haluaisin olla vapaa pienimmistäkin kateuden tunteista, aina. Ymmärtääkö kukaan, mitä tarkoitan?

No niin. Tulipa tämäkin nyt sanottua, kiitos kun kuuntelitte.
Menenkin tästä vetämään sisäistä hirviötäni turpaan.

Mahtavaa viikonloppua!

Life is just a party that's all you need to know

2012-02-02T22:08:00.004+02:00

Maybe I'm just a gay man inside a woman's body!

- Madonna

Kuva: www.crushable.com

I'm scared of dying and not trying, scared of death and all, I'm scared of lying in case karma comes and eats me whole, I'm scared to think about the devil in case he takes my soul

2012-02-01T23:14:00.003+02:00

Kiitos kaikille avustanne silmäluomeeni liittyen, kävin päivällä terveyskeskuksessa. Ja huomenna menen uudelleen.

En jaksa kirjoittaa siitä, kuinka sekosin viimeistään tänään Twitteristä (Twitteriin on kiva kirjoittaa, koska siellä ei tarvitse stressata, likettääkö tai kommentoiko kukaan juttujasi), kuinka myöhästyin koulun jälkeen ratikasta viime hetkellä ja kuinka pojat ratikan sisällä osoittivat minua ja nauroivat minulle (tai sitten vain ilmeelleni, toivon) tai kuinka en osaa keittää riisiä.
En viitsisi millään myöskään pohtia ihmissuhteita (hankalia), vatvoa asioita, joihin en ole itsessäni tyytyväinen (monia) tai valittaa säästä (ei auta).
Joten päätin, että käyn hetken läpi Elämäni aakkosia.

Ja sitten huomasin, että riisi olikin jo kypsää.

Nähdään taas huomenna.

Kuva: Jon Super / AP

So here's a story from A to Z, you wanna get with me you gotta listen carefully (osa 2)

2012-01-31T20:27:00.002+02:00

Tänään on taas aika käsitellä "Elämäni aakkoset" -projektia. Tervetuloa mukaan!

Suonette anteeksi, että hyppään kirjaimissa C:n yli. Perusteluni on, että tapaus C vaatii paljon käsittelyä enkä jaksa sellaista tänään. Kaikki tiet vievät pakkaseen: olin unohtanut miltä tuntuu, kun ulkona ei voi olla. Tällaisina päivinä haluan lähinnä nukkua ja juoda kahvia. En innostu edes meikkaamisesta. On ihan sama miltä ulkona näyttää ja ketä siellä tulee vastaan - sitä on vain onnellinen, jos selviää hengissä.
  Kun odotin aamupäivällä bussia Töölössä, mietin vakavasti, voisinko ikinä kasvattaa lastani Suomessa. Koulun ruokalassa katsoin anteeksipyytävästi vaihtareita. "Olen pahoillani, että olette joutuneet tänne."

No mutta, se valituksesta. Eteenpäin! Elämäni aakkosiin!

D. Daim-rakeet. Daim-rakeet on ihania, koska niitä saa just sopivan kokoisissa pusseissa ja niissä on suklaata ja toffeeta just sopivassa suhteessa. Yhden pussillisen syömisestä ei tule paha olo, mikä on ainakin mun mielestä aika poikkeuksellista, mitä suklaamakeispusseihin tulee. Ne lituskaiset alkuperäiset (?) Daimit on liian kovia ja niissä on liikaa toffeeta makuuni. Daim-kakku taas on mielestäni oksettavaa, maistuu suurimmaksi osaksi voilta. Mutta Daim-rakeet... gotta love them! Olispa Daim-rakeita!

E. Elliott Smith. Meinasin muutama vuosi sitten ottaa tatuoinnin, joka liittyi Elliott Smithiin. En tehnyt sitä. Joka tapauksessa Elliott Smithin musiikki on surullista ja ihanaa, kuunnelkaa jos ette ole sitä vielä tehneet!
  Muistan hyvin päivän, jolloin kuulin Elliott Smithin kuolleen. Olin niihin aikoihin Seston hedelmä-vihannes-osastolla töissä, ja yhtenä iltana pilkoin vesimelonia takahuoneessa kun isäni soitti. Hän oli kuunnellut Radio Helsinkiä. "Se joku Eliot on kuollut" isäni sanoi alakuloisesti. "Vissiin se Eliot Ness."

F. Fiona Apple. Syy, miksi en ottanut Elliott Smithiin liittyvää tatuointia, oli se, että otin Fiona Appleen (kuvassa) liittyvän tatuoinnin. Fiona Apple on mahtava! Tajusin tämän eräänä talvisena päivänä 2000-luvun puolessavälissä*, kun kävelin pitkin Mannerheimintietä ja kuuntelin "Tidal"-levyä. Uskon, että kaikki sitä edeltävät Fiona Applen kuuntelemisyritykseni olivat tapahtuneet yksinkertaisesti väärinä hetkinä. Olen onnellinen, että tuona yhtenä pakkaspäivänä kolahti.

G. Gabriel. Gabriel nyt tuli ekana mieleen! Sitä paitsi "G niinku Gabriel" sanottiin aina Onnenpyörässäkin. Siitä tulikin mieleeni, että katsoin nuorena aina Onnenpyörän. (Ja kun kirjoitan "aina", tarkoitan aina.)
  Tuntui oudolta, kun Kim Floorin paikan otti Janne Porkka. Mutta kyllähän siihen tottui, kuten nyt kaikkeen elämässä yleensäkin.

Että sellaisia kirjaimia tällä kertaa. Seuraavaksi vuorossa H. Tai C. Tai minkä kirjaimen ikinä nyt satunkaan valitsemaan!

*Jos kirjoittaa "2000-luvun puolivälissä", tarkoittaako silloin suunnilleen vuotta 2500? Joka tapauksessa tarkoitin vuosia 2004-2006.

Kuva: www.wallpapersfreedownload.info

And they called it puppy love

2012-01-30T00:23:00.013+02:00

Tämän sunnuntain vietin parhaassa seurassa: koiranpennun ja kavereiden.
Äidillä on uusi koira ja Marikan luona Kalliossa oli illan emännän lisäksi Mari ja Tommi ja laskiaispullia ja missikisat.
Mitä muuta oisin voinut pyytää?

Seesteinen sunnuntai sai dramaattisen päätöksen, kun minulle annettiin diagnoosi silmätulehduksesta. Toinen silmäluomeni oli ollut vähän ärtynyt ja turvonnut jo aamusta saakka, mikä luonnollisesti huoletti minua, ja näytin silmääni Marikalle (koska hädässä ystävä tunnetaan). "Mikä minua vaivaa?" kysyin häneltä surullisena. "Ehkä sulla on silmätulehdus", Marika vastasi.
  Kuulemastani panikoituneena käännyin Tommin puoleen. "Tommi!" huusin, "onko mulla silmätulehdus?!" Tommi ei katsonut minuun päinkään. "On sulla varmaan."
  Oli pakko soittaa äidille.
  "Jos se on silmäluomi, joka on ärtynyt, niin ei se sitten varmaan silmätulehdus ole", hän järkeili.
  Toisin sanoen kukaan ei tiedä, mikä silmäluomeani vaivaa. Huokaus! Jos tässä käy huonosti, niin oli mukava tuntea. Kiitos kaikista kommenteistanne vuosien varrella, ne ovat pitäneet blogin päivittämisen hauskana harrastuksena.

Mutta takaisin tähän hetkeen: mitäs tykkäsitte uudesta missistä? Meidän kisastudiossa ei ihan päästy yksimielisyyteen siitä, kenelle voitto olisi kuulunut. Yhtä kaikki yllätyin napakorujen määrästä.

Öitä.

Neljännen ja viidennen kuvan ylhäältä otti Marika. Kiitti!

Selontekoa eilisestä, olkaa hyvä

2012-01-28T14:47:00.004+02:00

Hei ja hyvää lauantaita. Olisin jatkanut eilen Elämäni aakkosia, mutta teen sen myöhemmin. Perusteluni on hyvä: I've been busy!

Nukuin eilen todella myöhään, jonka jälkeen tapasin ystäväni Kaisan Kluuvissa. Söimme sushia. Kaisa oli lähdössä Tukholmaan ja kysyi, mitä ihmisillä on siellä päällään. Kuten täälläkin kerroin, naisilla oli ainakin vielä joulukuussa jalassa Dr. Martensit. (Myös hyvännäköisiä isiä oli paljon.) Kuulemastaan iloisesti yllättynyt Kaisa sanoi hymyillen, että täytyykin kaivaa vanhat Dr. Martensit esiin. Kuten parhaat ystävät, sellaiset, jotka eivät koskaan ajattele omaa etuaan, jähmetyin sillä sekunnilla ja sanoin Kaisalle pelottavan päättäväisellä ja kylmällä äänensävyllä: "Myy ne mulle."

Jee Siskolla on kohta samanlaiset kengät kuin ruotsalaisilla Siskolla on kohta samanlaiset kengät kuin ruotsalaisilla Siskolla on kohta samanlaiset kengät kuin ruotsalaisilla Siskolla on kohta samanlaiset kengät kuin ruotsalaisilla...

Kun kävelin kotiin Kluuvista, piipahdin Aleksin Monkille lämmittelemään. Siellä oli super-alet käynnissä ja ostin pari ihanaa paitaa. Kotona tein koulutehtävää (kirjoitin aiheesta "kuinka EU ja Suomen valtio tukevat pk-yrityksiä", mutta ei puhuta siitä, jooko?) kunnes ystäväni Tero ehdotti tapaamista Coronassa työviikon päätteeksi. No, tuota vastaan minulla ei luonnollisesti ollut mitään. (Sitä paitsi pitihän mun ulkoiluttaa uutta paitaani!)

Coronassa join siiderin. Seuraamme liittyi Eero, joka juhli synttäreitään, ja pian olimmekin vastapäisessä Fenix-baarissa, pöydässämme pullo kuohuviiniä. (Pitihän Eeron synttäreitä juhlistaa!)

Jos joku nyt luulee, että ilta lähti täysin käsistä, niin voin kertoa, ettei näin käynyt. (Olen järkevä, aikuinen ihminen!) Sen sijaan, että olisin jatkanut iltaa yökerhossa, hain sipsejä ja dippiä Kampin keskuksesta ja tulin kotiin. Luin Graziaa ja söin sipsejä, jonka jälkeen kaadoin itselleni lasin Baileysiä ja pistin jakson Sex and the cityä pyörimään.

Tosiaan, seuraavaksi Elämäni aakkosissa käsittelyyn pääsee C-kirjain. Arvaako joku, mistä aion kirjoittaa?

Hauskaa lauantaita!

Isäni on turbomies (vai onko?)

2012-01-26T23:56:00.012+02:00

Tämä merkintä sisältää kaksi hankalaa nimeä. Copy ja pastean ne heti alkuun, ja jatkossa puhun näistä ihmisistä suurimmaksi osaksi etunimillä.
  Okei, eli ensinnäkin meillä on Annie Leibovitz. Ja toiseksi meillä on Arnold Schwarzenegger.
  No niin, Annie ja Arnold. Voimme aloittaa tarinan. Hyvä.

Eilen opiskelimme koulussa valokuvaamista, keskiviikko kun oli. Jossain vaiheessa tuntia opettaja laittoi luokkaan kiertämään Annien kirjan, jota saimme vuorotellen ihastella. Luokkatoverini Saija jäi ihmettelemään kuvaa, jonka Annie oli ottanut Arnoldista. Mies valkoisen hevosen selässä, mikäs siinä... Mutta jotain vikaa kokonaisuudessa oli. Mittasuhteet. "Minkä kokonen toi hevonen on?" Saija kysyi. Katsoin kuvaa, ja huomasin, että Arnold näytti siinä erittäin pieneltä. (Siis pieneltä Arnold Schwarzeneggeriksi.) "Ehkä se on niitä miniponeja", ehdotin, tiedänhän kaikesta kaiken. Keskityimme hetkeksi miettimään vaihtoehtoa. "Mutta silloinhan Arnold näyttäisi isolta", Saija korjasi aiheellisesti. Luokkatoverini Samuli osallistui keskusteluun ja siirryimme puhumaan Arnoldin pituudesta. Vieressäni istunut opiskelija huomautti, että hevosen säkämitta voi olla jopa pari metriä. "Vaimoni käy ratsastamassa." Mies katsoi netistä, kuinka pitkä Arnold on. Selvisi, että 183 cm. "Matti Vanhanen on pidempi, varmaankin lähes kaksi metriä", totesin, koska halusin jostain syystä tuoda Matti Vanhasen mukaan keskusteluun. (Sanomani jätettiin huomioimatta.)
  Tuli ilmi, että - toisin kuin minun ja Saijan mielestä - näytti Arnold kuvassa Samulin mielestä kuvassa suurelta! Menin sekaisin. Oliko hevonen sitten pieni vai suuri? Oliko Arnold pieni vai suuri? Mitä Annie halusi kuvallaan sanoa? Että Arnold on pieni mies? Että Arnold on suuri mies? Että Arnold on pienisuuri mies?

Haluankin kysyä: Näyttääkö Arnold Schwarzenegger teidän mielestä yllä olevassa kuvassa poikkeuksellisen pieneltä? Onko olemassa miniponeja? Jos on, niin onko kuvassa esiintyvä hevonen miniponi? Mitä eroa on hevosella ja ponilla? Oletteko te hevosihmisiä? Olitteko 90-luvulla ihastuneita Edward Furlongiin? Pitäiskö mun leikkauttaa polkkatukka?

Hyvää yötä.

Sisko

Kuva: no se *itun Annie Leibovitz.

Take it from Mimi

2012-01-26T12:21:00.004+02:00

Never, never listen to anybody that tries to discourage you.

- Mariah Carey

Kuva: FashionIndie

Breathe the pressure, come play my game I'll test ya

2012-01-25T23:47:00.004+02:00

Minkälaisena muistan joskus tulevaisuudessa tämän talvisen päivän, jona loin itselleni elämäni kolmannen Twitter-tilin?

Monipuolisena.

Kelly Osbourne otti juuri aurinkoa Los Angelesissa.

Minä kävin aamulla joogaamassa ja sain palautetta vääränlaisesta hengitystekniikasta. Takaisin maan pinnalle: en osaa hengittää.
  Ei se mitään. Ensi kerralla yritän muistaa, että sisään- ja uloshengitysten tulee olla saman mittaisia.

Yritän muistaa myös seuraavat asiat:

  - en kadehdi sorsia (näin eilen sorsaryhmän kyyhöttämässä lumisen jään päällä)
  - jos laitan salaattiini kirsikkatomaatteja, pilkon niistä jokaisen joko kahteen tai sitten kolmeen tai neljään osaan (yksi kokonainen pahanmakuinen tomaatti yllättää ikävästi)
  - vastoinkäymisistä ei ole syytä masentua, kukaan ei saa kaikkea, mitä haluaa (Antonio Banderaskaan ei kiinnostunut Madonnasta, mikä on aina hyvä muistaa)
  - se, mikä tapahtuu, on seurausta monista asioista (joista kaikkiin et voi mitenkään vaikuttaa)
  - olet tutustunut koulussa mukaviin ihmisiin, iloitse siitä
  - kun olet seuraavan kerran lähtenyt vahingossa liikkeelle liian lyhyeen hameeseen pukeutuneena, tarkkaile vastaantulijoiden ilmeitä, ne ovat näkemisen arvoisia ("Mitä helvettiä hänellä on päällään?!")

Sisko, hengitä. Sisään- ja uloshengitysten tulee olla saman mittaisia.

Kuva: Daily Mail

Hello again, Twitter

2012-01-25T11:00:00.001+02:00

Menin taas Twitteriin! Tweet, tweet! Löydät minut ja tweettini tältä sivulta.

Aion ostaa lähitulevaisuudessa älypuhelimen, joka tekee varmasti tosta hommasta hauskempaa.

Twitter, tällä kertaa en kuoleta tiliäni. Lupaan!

Bruce Springsteen, mä tiedän että sä oot naimisissa, mutta mullakin on tunteet

2012-01-23T22:21:00.008+02:00

Helsingissä 23.1.2012.

Hyvä Bruce Springsteen,

Olen halunnut kirjoittaa Sinulle jo useamman vuoden ajan. Syy on yksinkertainen: olen ihastunut Sinuun. Tiedän, että kuulet tuota usein, mutta ole hyvä ja lue silti kirjeeni loppuun.

Olet poikkeuksellisen lahjakas ja komea mies. Varmasti moni nainen luulee olevansa Sinulle se oikea. Varmasti moni nainen luulee olevansa Sinulle tarpeeksi hyvä. Varmasti moni nainen luulee, että Sinulla voisi olla heidän kanssaan yhteinen tulevaisuus.
  Bruce, ne naiset ovat väärässä. Kuuntele minua.

Muistatko, kuinka esiinnyit Helsingin Olympiastadionilla kesällä 2003? Minä muistan.
  Se oli lämmin ilta. Istuin isäni kanssa Olympiastadionin sivukatsomossa. Meillä oli hyvät paikat, mistä kertonee sekin, että parin penkin päässä minusta istuivat Anssi Kela ja Sipe Santapukki. (Et ehkä tiedä keitä he ovat, mutta Suomessa he ovat melko tunnettuja. Muistuta, että kerron Sinulle joskus lisää Anssi Kelasta ja Sipe Santapukista!)
  Aurinko häikäisi silmiäni kun soitit "The Rising" -kappaletta. Kun laulun kertosäe alkoi soida, minä rakastuin Sinuun. Koin niin suuria tunteita, etten voinut nostaa käsiäni ilmaan kuten tuhannet muut ihmiset edessäsi tekivät. Mahdoitkohan huomata minut?

Olen 29-vuotias nainen, sikäli mikäli iällä nyt on mitään merkitystä. (Minua on usein kuvailtu ikäistäni kypsemmäksi.) Harrastan joogaamista, lukemista ja kirjoittamista. Sipsit ovat paheeni.
  Minulla on periaate, etten sekaannu varattuihin miehiin, mutta Bruce, Sinun kohdallasi olen valmis tekemään poikkeuksen. Ymmärräthän, mitä tarkoitan?

En haluaisi vaikuttaa siltä, että vainoan Sinua, mutta tiedän, että tulet taas ensi kesänä Helsinkiin. Minä asun täällä.
  Odotan kohtaamistamme. Lupaan nostaa käteni ilmaan seuraavan kerran kun näemme.

Rakkaudella,

S.

Kuva: Frank Stefanko

More than a feeling

2012-01-23T01:36:00.004+02:00

Joinain päivinä toivoisin, että jaksaisin kantaa kameraa mukanani ja ottaa kuvia muuallakin kuin kotona. Esimerkiksi tänä sunnuntaina, kun olen käynyt vaikka missä ja tavannut vaikka ketä, mutta kuvasaldoni päivältä sisältää kaksi kuvaa kahvikupista ja yhden kuvan, missä seison itkuisena peilin edessä.

Antakaa kun kerron teille tästä sunnuntaista, kyseessä oli nimittäin monipuolinen päivä!

Kaikki alkoi tuttuun tapaan: join kotona kahvia ja luin Hesaria (kuvat 1 ja 2).
  Ystäväni Jenny oli luvannut järjestää kämppiksensä kanssa Töölössä vaalibrunssin, minne minut oli kutsuttu. Olin tilaisuuden mehuvastaava.
  Puolenpäivän aikaan puin ylleni kohtuullisen juhlavat vaatteet ja lähdin äänestämään. Vaaleihin osallistuminen saa minut aina tuntemaan itseni aikuiseksi, vaikutusvaltaiseksi ihmiseksi, joten oli selvää, että kun pudotin lippuni laatikkoon, koin sunnuntain ensimmäisen tunnekuohun. ("Täällä me kaikki olemme samanarvoisina, jokainen hoitamassa omaa osuuttaan... Tuokin mies tuossa on tuonut pienen lapsensa mukaan, kuinka ihanaa! Jonain päivänä tuo pieni lapsi on aikuinen ja sitten hän kävelee itsekin äänestyskoppiin ja raapustaa lippuun numeron omien arvojensa mukaan. Silloin hän kenties muistelee, kuinka hänen lapsuudessaan isä otti hänet mukaan äänestämään. Mutta siihen on aikaa ja asioita tapahtuu sitä ennen meille kaikille. Sellaista tämä elämä on, arvaamatonta ja uskomatonta. Koskaan emme voi tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu, emmekä voi vaikuttaa kaikkeen. Vaikka toisinaan kuvittelemmekin olevamme suuria, olemme lopulta kovin pieniä tässä universumissa.")

Äänestettyäni hain Kampin K-kaupasta neljä tai viisi litraa God Morgon -mehua ja kävelin Töölöön. En ollut aikaisemmin käynyt Jennyn luona, ja tulin iloiseksi siitä, että elämässäni oli sellainenkin uusi asia kuin Jennyn koti. Kun astuin tuntemattomaan rappukäytävään, kuulokkeistani alkoi sattumoisin kantautua korviini Fleetwood Macin "Landslide", mikä yhdessä Jennyn kodin kanssa aiheutti välittömästi sunnuntain toisen tunnekuohun.

Brunssi oli mahtava. Suureen pöytään oli katettu melonia, juustoja, rucolaa, avokadon palasia, vihanneksia, leipää, munakasta, tuorejuustoa ja muffinsseja. Lasimme täyttyivät smoothiesta, kahvista, mehusta ja kuohuviinistä. Ulkona satoi lunta. Puhuimme politiikasta ja pojista.
  Kun kävelin kotia kohti, kuuntelin Alicia Keysiä ja mietin, kuinka onnekas olen, koska elämässäni on niin paljon viisaita ja hauskoja ihmisiä. Ystäväpiirini on aika lailla sellainen, mistä haaveilin yläaste- ja lukioikäisenä. Koin sunnuntain kolmannen tunnekuohun.

Kotona avasin tietokoneen ja pyörin netissä kahviövereiden vallassa. Ulkona oli pimeää. Marikan vaalistudioon oli aikaa reilu tunti, jonka käytin vajoamalla itsesääliin (kuva 3). Itkin, koska tunsin itseni laiskaksi, yksinäiseksi, tyhmäksi ja rumaksi. ("Olen täysi nolla. Miksi edes viitsin yrittää mitään? Elämäni polkee paikallaan. Ensi viikkokin menee luultavasti laiskotellessa. Minulla ei ole kunnianhimoa. Olen vanha ja näytän väsyneeltä. Vaatteeni ovat epämukavat ja typerät. Miksi olen tuhlannut rahani? Hiukseni ovat likaiset. Olisinko onnellisempi, jos asuisin kämppiksen kanssa? Olen sisustanut kotini hölmösti. Miksi en usko, että olen minimalisti? Väärät miehet ihastuvat minuun. Ymmärrän, ettei kukaan rakasta minua. Kuolen yksin. Todennäköisesti Paavo Väyrynen pääsee vaaleissa toiselle kierrokselle. Olen kyllästynyt kaikkeen ja haluan vain itkeä.") Lienee tarpeetonta mainita, että kyseessä oli sunnuntain neljäs tunnekuohu.

Lähdin Marikalle Kallioon ja soitin matkalla mummille. Toivotin hänelle hyvää vaali-iltaa ja aloin jännittää, mitä tuleman pitää. Kaduilla oli paljon ihmisiä ja liput roikkuivat saloissa. Tavoitin taas juhlavan fiiliksen.

Vaali-ilta tarjosi ihmettelemistä useammaksi tunniksi. Oli voittajia ja häviäjiä kuten yleensä. Kaikki olivat tehneet parhaansa, mikä sekin on aina liikuttavaa. En pysynyt enää tunnekuohujeni määrän perässä. Yhtä kaikki koin, että olin osa suurempaa kokonaisuutta.

Kotimatkalla kuuntelin Madonnaa, katsoin lumista Helsinkiä ja tunsin taas olevani oikeassa paikassa. Mietin, mitä kaikkea kirjottaisin teille tästä sunnuntaista. Tajusin, että kuvasaldoni päivältä sisältää kaksi kuvaa kahvikupista ja yhden kuvan, missä seison itkuisena peilin edessä. Päätin lähteä liikkeelle kirjoittamalla niistä. Ja sitten kirjoitin. Ja nyt menen nukkumaan.
  Joten hyvää yötä kaikille.

Special guest star, Amanda

2012-01-21T16:14:00.002+02:00

Onko kuvassa Beverly Hills 90210 -sarjassa vieraillut kovis-Amanda? Muistatteko hänet?

Googlaamalla selvisi, ettei Amanda ollut mielikuvitukseni tuotetta. Brenda nähkääs järjesti kuin järjestikin sarjan alkuaikoina pyjamabileet, joihin Kelly toi ystävänsä Amandan. Amandaa, koko sarjan kovinta muijaa, ei pyjamabileet olisi vähempää voineet kiinnostaa. Kaiken lisäksi hän järkytti Brendaa, Andreaa, Donnaa ja Kellyä paljastamalla, että syö laihdutuspillereitä. Amanda oli ollut nuorempana pulska.

Yllättävän suuren vaikutuksen kyseinen bitch minuun jätti. Kuten jo kerroinkin, toivoin, että nimeni olisi ollut Amanda. Kirjoitin joskus ala-asteella jopa novellin, jonka päähenkilö oli nimeltään Amanda. Minun Amandani oli hänkin asennemimmi: tykkäsi kovasti pojista ja bilettämisestä. Muistaakseni hän kuoli lopulta traagisesti. Valitettavasti en löydä kirjoitusta tähän hätään, ehkä se on jäänyt äidin luokse.

Onneksi kirjahyllystäni löytyy kuitenkin Mel Gildenin "Rannalla", joka kertoo, noh, West Beverly High'n jengistä. "Beverly Hillsin jengi viettää kiihkeämpää, mutkallisempaa ja hienompaa kesälomaa kuin koskaan ennen." Hah!

Kuva (Amandasta?): www.peachpit.tumblr.com.

So here's a story from A to Z, you wanna get with me you gotta listen carefully (osa 1)

2012-01-20T12:21:00.010+02:00

Saanko esitellä uuden projektini? "Elämäni aakkoset"!
  Tänään alan käydä läpi aakkosia Gloria-lehden tapaan, kuten monessa muussakin blogissa on tehty. Meinasin ryhtyä tähän jo muutamia viikkoja sitten luettuani kirjastossa joulukuun Gloriaa, mutta Anna Järvisen vastaukset sekoittivat pääni: yhtäkkiä en itsekään keksinyt Å-kirjaimesta muuta kuin Åren - enkä mä ole koskaan edes ollut Åressa! Tiedän paikan pelkästään siitä, että ala-asteella jotkut urheilulliset luokkakaverit taisivat käydä siellä laskemassa. Sellaiset ihmiset, joiden kotona oli ainakin kaksi televisiota, vesisänkyjä ja leipäkone. Ihmiset, keiden elämää minulla oli tapana kadehtia.

Mutta nyt aakkosiin! Jos joku ei vielä tiedä, mistä tässä on kyse, niin homman nimi on siis se, että käyn aakkoset läpi kirjain kirjaimelta ja selostan, mitä mistäkin tulee mieleen. Eli A niinku Aapeli, lets go!

A. Arki. Yksinkertaisesti tykkään arjesta. Tykkään siitä, että mun täytyy herätä ja lähteä johonkin. Silloin tunnen, että mulla on tehtävä tässä yhteiskunnassa. Lisäksi tarvitsen rutiineita elämääni, ja sujuvimmin voin suorittaa niitä arjessa. Lomat, erityisesti sairauslomat, tekevät mut hulluksi koska ne pakottavat mut makaamaan joutilaana puistoissa, rannoilla tai sängyssä.

B. Brighton. Olin kielikurssilla Lontoossa kesällä 1997, ja meidän ryhmä teki yhtenä viikonloppuna päiväretken Brightoniin. Menin kahden kurssikaverin, Liisan ja Annan, kanssa paikalliseen tatuointiliikkeeseen ja valehtelin siellä, että olen syntynyt 70-luvun lopussa. Selailin vihkoa, jossa oli erilaisia kuvia, ja löysin kivan päivänkakkaran. "Miksi en ottaisi tätä kuvaa olkapäähäni?" mietin. Sanoin tatuoijalle, vanhalle miehelle, mitä halusin, ja hän piirsi kukan iholleni. Pyysin häntä siirtämään piirrosta hieman enemmän vasemmalle. Hän teki työtä käskettyä. Pian istuin tuolilla ja kone surisi korvani juuressa. Sattui. Tatuoijan kollega tuli sisään ja katsoi minua. "How old is she?" hän kysyi mieheltä, joka hakkasi päivänkakkaraa olkapäähäni. "Eighteen", tatuoija sanoi. "Yeah, right", toinen tuhahti.
  Lähdin liikkeestä tyytyväisenä, olkapäässäni vino päivänkakkara liian vasemmalla.
  Kun palasin Suomeen, aloitin yhdeksännen luokan. Saatoin osallistua kokeneempien koulukavereiden keskusteluun sukupuolitaudeista. "Pitäis mennä testeihin", joku huokaisi. "Munkin pitäis käydä terveyskeskuksessa selvittämässä, olenko saanut HIV:in siitä tatuointineulasta", elvistelin.

C'est ça! Jatketaan myöhemmin.

Hauskaa viikonloppua!

s.

Forever and always - I’m always here

2012-01-19T13:24:00.003+02:00

Päivän kysymys kuuluu: piditkö Baywatchissa enemmän Erika Eleniakista (ylempi kuva) vai Pamela Andersonista (alempi kuva)?

Mä tykkäsin Erikasta. Toivoin myös, että nimeni olisi ollut Erika. Erika tai Amanda. (Amanda oli se kovis Beverly Hillsistä. Olisko ollut Kellyn serkku? Palaan Amandaan myöhemmin.)

Näin unta, jossa mulla oli poikaystävä. Lisäksi hoidin jalkapohjiani käärimällä ne kelmuun, jonka sisällä oli luomuporkkanasosetta. Alitajuntanikin taitaa tietää, että...

Kuvat: www.mastcelebs.net ja www.mirror.co.uk

N.Y. state of mind

2012-01-18T23:14:00.007+02:00

Olenko koskaan kertonut teille, että kävin viime tammikuun lopussa New Yorkissa?
No ei nyt kai. Mutta halusitte tai ette, mä näin pari yötä sitten unta, jossa olin Chelsea-hotellissa Nancy Spungenin kanssa. Alitajuntanikin taitaa tietää, että mun ja Tommin New Yorkin matkasta tulee pian kuluneeksi vuosi.
Lähestyvän merkkipäivän kunniaksi katselin äsken valokuvia reissulta. Alla niistä muutama.

Oma suosikkini kuvista on tuo kolmanneksi alin. Kuvaa ottaessa hotellihuoneessamme käytiin seuraava keskustelu:

Minä: "Siis vau! Onneks ostin nää aurinkolasit. Nää saa mut näyttämään ihan kansainväliseltä tähdeltä. Kato, kun laitan hiukset tälleen tiukalle ponnarille ja nää lasit päähän niin näytän ihan klassiselta kaunottarelta!"

Tommi: "Joo."

Brooklynin nainen ja sekoamisen kaava

2012-01-18T15:00:00.014+02:00

Mitä mä oikein menin lupaamaan! En todellakaan jaksais opiskella ruotsia!

Eiku jaksan. Jaksan. Jaksan!

Mutta kun en halua! Hirvee nivaska kielioppia! Hyi!

Mutta sinähän sanoit tunnillakin, että jag älskar Sverige. Alota jo se opiskelu, Sisko!

Enkö kuitenkin saisi ensin kertoa, kuinka sekosin kortsupipoista? Jos kerron tosi nopeesti?

No, hyvä on.

Kiitos!

Kaikki alkoi, kun olin viime tammikuussa New Yorkissa. (Ja jos joku nyt miettii, että unohda jo se New York, kyllä me tiedetään, että sä olet käynyt siellä, niin turha luulo!) Oli pakkaspäivä ja istuin Tommin kanssa kahvilassa Brooklynissa. Mietin, että täällä mä nyt juon kahvia Brooklynissa ja pyysin Tommia ottamaan musta valokuvan. (En ole siinä häävi, joten ette koskaan tule näkemään sitä.) Sitten katsoin ikkunasta ulos ja huomasin kadulla naisen, joka näytti vähän omituiselta. En ollut varma, oliko hän todella mauton vai todella tyylikäs.
  Tässä vaiheessa on olennaista kertoa, että sekoamiseni kaava on seuraavanlainen: Näen jollain ihmisellä jotain omituista (esim. erikoisen kampauksen, vaatteen, asusteen tai meikin). "Onko hän tosissaan?" ajattelen. Sitten katson vähän pidempään ja huomaan, että tavallaan se omituinen juttu näyttääkin aika hauskalta. "Tollasta en ole vähään aikaan nähnytkään", tajuan. Ja sitten se tapahtuu. Sekoaminen. "Itse asiassa... haluan näyttää juuri tuolta... Nyt!"
  Sitten ajaudun hetkelliseen identiteettikriisiin ja käyn läpi, kuinka paljon minun on tarpeen muuttaa itseäni: Tulenko onnellisemmaksi, jos hankin jotain uutta. Sopiiko uusi juttu tyyliini. Onko minulla ylipäänsä mitään tiettyä tyyliä. Haluaisinko, että olisi. Mitä tahdon viestittää ihmisille olemuksellani. Luullaanko minua kodittomaksi. Laittaisinko huulipuunaa. Jos laitan, luullaanko minua kodittomaksi jolla on huulipunaa jne.

Brooklynin nainen oli hienointa, mitä New Yorkissa näin.
  Miksikö? No, ensinnäkin hänellä oli nenärengas. (Juuri Brooklynin naisen nähtyäni lähetin Matille tekstiviestin, missä kysyin voisinko käydä ottamassa uudestaan nenärenkaan. Muistaakseni kirjoitinkin tuosta joskus tänne. Joka tapauksessa Matti vastasi, ettei se ehkä ole hyvä idea.)
Toiseksi Brooklynin naisella oli pipo, joka päässä hän näytti huolettomalta ysärigangstalta.
  Juuri muuta en hänestä muista.

Olen miettinyt Brooklynin naista usein, koska hän on loistava esimerkki sekoamiseni kaavasta. Eilen kun taas ajattelin tapausta, tajusin, että oli sopiva aika ostaa samanlainen pipo kuin Brooklynin naisella oli. Olin valmis. Halusin sellaisen pipon, millaista kovikset käytti 90-luvulla. Sellaisen, mikä oli Joe Pescin päässä Yksin kotona -leffassa.
  Kerroin tästä Matille. Hän tiesi heti, mitä tarkoitin. "Mähän sanoin sulle just kun olin Helsingissä, että seuraavaksi me ostetaan kortsupipot!"
  Brooklynin naisella oli kortsupipo! Selvisi, että Matti oli käynyt kaupungilla etsimässä samanlaista juuri ennen kuin palasi Espanjaan. Tyypillistä.

Ja tapahtui niin, että eilen ostin täydellisen mustan pipon.

Tulinko hankinnasta onnellisemmaksi?
  Ehdottomasti.
  Sopiiko se tyyliini?
  Aivan sama.

Nyt kouluun. Hej på dig!

Det är så jag säger det

2012-01-16T21:54:00.013+02:00

Palasin tänään kouluun. (Päivän itsekehu, joka ei tavallaan ole itsekehu: luokkatoverini sanoi minulle ennen tuntia, että hehkun! Mahtavaa! "Sulle on tapahtunut jotain loman aikana! Oletko mennyt kihloihin!?" hän kysyi. "En", vastasin kiitettyäni kohteliaisuudesta. Voin kertoa salaisuuden: luulen, että kaiken takana on jooga ja aurinkopuuteri. Haluaisinkin suositella jokaiselle joogaa ja aurinkopuuteria - ne saavat ihmisen hehkumaan sekä sisäisesti että ulkoisesti!) Mistä olinkaan kertomassa? Niin joo, koulusta. Aloitetaan alusta.

School's cool.

Olemme edenneet opinnoissamme kieliin ja tänään käsittelyyn pääsi ruotsi. "Jag heter Sisko. Jag är född i Esbo och bor i Helsingfors. Jag tycker om lyssnar på music, läser böcker och... jooga", esittelin itseni opettajalle sekä ryhmälle. Ruotsalainen minäni on sanavalmis, kultturelli ja urheilullinen tyyppi!

Olen aina toivonut, että puhuisin sulavaa ruotsia ja kuten olen täälläkin kertonut, toivoisin suurimman osan ajasta tulevani sekoitetuksi ruotsalaisiin. Koska moitteeton ruotsinkielen taito veisi minut eittämättä lähemmäs määränpäätäni, päätin panostaa tähän ruotsinkielen peruskurssiin 100-prosenttisesti. Aion kuunnella aktiivisesti Kentiä (auttoi jo lukiossa), Håkan Hellströmiä ja Veronica Maggiota sekä Drömhusin versiota kappaleesta "Vill ha dig". Aion tehdä kaikki kurssin vapaaehtoisetkin tehtävät. Sanomattakin lienee selvää, että aion myös lukea päivittäin koulun kirjastossa Hufvudstadsbladetin.

Kaikki tämä on helppoa, koska tiedän saavani kurssin päätteeksi palkinnon. Lupasin itselleni, että jos saan siitä arvosanaksi nelosen tai vitosen, matkustan keväällä Tukholmaan.
Kun olen perillä, kävelen kahvilaan, huudahdan iloisesti hej ja sanon: "En kopp kaffe, tack!"
Ja sitten saan vähän kahvia.

Veronica Maggion kuvan on ottanut Sara Arnald

I heard it through the grapevine

2012-01-16T13:34:00.005+02:00

Hei ja hyvää viikon alkua.

Mennään suoraan päivän aiheeseen, eli sekoamiseen. Viime aikoina olen seonnut seuraavista asioista:

  - greippimehu
  - jooga
  - Janet Jackson
  - Viking Linen aamiainen

Haluatteko kuulla perusteluja? Hyvä on.

Tapaus greippimehu, olkaa hyvä: En ole koskaan tykännyt greippimehusta. Silloin tällöin olen kuitenkin vuosien varrella ostanut sitä, koska olen pitänyt greippimehun juomisen ajatuksesta. Onhan se tavallaan niin raikasta! "Greippimehua juoden päivä lähtee ihanan pirteästi käyntiin!" olen yrittänyt sanoa itselleni ja kitannut vastentahtoisesti hapanta litkua.
  Mutta nyt on tapahtunut jotain. Nimittäin kun viimeksi ostin greippimehua, pidin siitä oikeasti. En osaa selittää, miksi. Ehkä greippimehu on niitä juttuja, jotka sopivat "aikuiseen makuun", ja nyt, 29-vuotiaana, olen sille kypsä? Pidänhän nykyään tummasta suklaastakin.

Tapaus jooga: Joogasta kirjoitan aina, mutta olen taas innostunut harrastuksestani kunnolla. Mitä useammin joogasalilla käyn, sitä paremmalta se tuntuu. Parin viime viikon ajan olen joogannut puhtaasti innostukseni vuoksi, en tottumuksesta tai velvollisuudentunnosta.

Tapaus Janet Jackson: Koostin Outoon joogailtaan soittolistaa, ja laitoin listalle vanhaa Janet Jacksonia. Kyllä se kuulostikin pitkän tauon jälkeen hyvältä! Kuunnelkaa itse niin ymmärrätte. Aloittakaa vaikka seuraavista kappaleista: "When I think of you", "Go deep", "Escapade" ja "All for you". Ei kestä kiittää!

Tapaus Viking Linen aamiainen: Viimeksi kun menin kavereiden kanssa Tukholmaan, oli laiva myrskyn takia myöhässä satamassa ja me päätettiin syödä aamiainen laivalla ennen kuin lähdettiin kaupungille. Se kannatti. Suosittelen kaikille aamiaista Viking Linella! Ruoka oli hyvää ja monipuolista ja palvelu enemmän kuin kiitettävää. Työntekijät vaikuttivat aidosti hyväntuulisilta eikä heiltä tehnyt mieli pyytää anteeksi olemassaoloaan.
  Näin jopa viime yönä unta, missä matkustin Viking Linella Tukholmaan. Olin unessa laivan diskossa, missä oli hauskaa, mutta silti odotin vain aamua ja Viking Linen aamiaista.

Tuosta tulikin mieleeni, että aikoinaan eräs söpö poika sanoi minulle, ettei kulje ikinä Viking Linella. "En koskaan. Mä matkustan vaan Siljalla", hän tuhahti. Pojan itsevarmuus teki minuun vaikutuksen, ja omin mielipiteen häneltä törkeästi. Aloin siis itsekin sanoa ihmisille, etten pidä Viking Linesta. "Yök! Mä matkustan vaan Siljalla!" julistin siellä sun täällä.
  Jos nyt rehellisiä ollaan, niin ei mulla koskaan ollut mitään Viking Linea vastaan. Halusin vain olla yhtä mahtava kuin se poikakin oli.
  (Ah, tulipa hyvä olo kun viimeinkin tunnustin asian!)

I love Lucy

2012-01-15T22:58:00.003+02:00

I have an everyday religion that works for me. Love yourself first, and everything else falls into line.

- Lucille Ball

Kuva: www.greatamericanthings.net

And no message could have been any clearer

2012-01-14T15:18:00.005+02:00

Kun laitoin Mohandas K. Gandhin ajatuksia -opuksen takaisin kirjahyllyni päälle, huomasin pölyttyneen korulaatikkoni. Avasin sen ja mitä näinkään: vanhan kunnon Jacko-pinssini! Matti antoi sen mulle lahjaksi joskus 2000-luvun alussa. Pidin sitä rinnassani muistaakseni ainakin kesällä 2005. Se oli hyvä kesä.

Kauan perunamuussin tekemiselle täytyy varata aikaa? Entä sängyn petaamiselle? Roskien ulos viemiselle?
Miten paljon saisinkaan aikaan, jos asiat tapahtuisi ajattelemalla?

Makasin äsken sängyllä ja puhuin mummin kanssa puhelimessa. Kysyin, onko hänellä mielipide Guggenheimin rakentamisesta Helsinkiin. Mummi ei ollut ihan varma, mutta sanoi silti: "Taide on tärkeää, mutta olisihan se aikamoista keekoilua jos tänne laitettaisiin sellainen riemuliiteri."
Olen samaa mieltä.

Maanantaina palaan kouluun, mikä on outoa. Lomailu sopi mulle tosi hyvin.

Tulipa tästä sekava merkintä. Kaikki mun ajatukset on tänään keskeneräsiä. Toivon koko ajan, että niihin tulisi jotain järkeä kirjoittamalla. Muttei niihin tule. Päinvastoin: niiden vajaus vaan korostuu.

Okei okei, ploki, uskotaan. Jätän sinut hetkeksi rauhaan. Moikka.

"On parempi haparoida pimeydessä ja kahlata miljoonat erehdykset päästäkseen totuuteen kuin antautua sellaisen vietäväksi 'joka ei tiedä ettei hän tiedä'."

2012-01-14T13:24:00.001+02:00

Hyvää huomenta itse kullekin säädylle! Viikon paras päivä on taas täällä!

Outo joogailta meni hyvin. Päällä seisottiin. Soittolistaa kuunneltiin. Yömyöhään juteltiin. Viiniä nautittiin. (Sä kerroit kuinka mukavaa ois kantaa sormusta, pieni mökki metsän laitaan laittaa, kukkia kasvattaa. - Neon 2, Kemiaa.)

Tänään pari ystävää tulee luokseni syömään. (Mikä tämä ihmeellinen emännöimisputki on?!) Teen perunamuussia ensimmäistä kertaa elämässäni.

Mulle kasvaa uusia hiuksia. Se johtuu siitä, että olin ennen stressaantunut, mutten ole enää.

Otsikko: Mohandas K. Gandhi

Outo joogailta

2012-01-13T14:54:00.002+02:00

Tänään järjestän "Oudon joogaillan". Jännittää.

Kaikki sai alkunsa, kun ystäväni Jenny tuskaili Facebookissa päälläseisonnan hankaluutta. Tuumasimme, että jonkunlainen illanvietto aiheen tiimoilta olisi paikallaan, ja loin eventin Facebookiin. Tapahtumalle nimen keksi Jenny.

"Kukaan ei vielä oikein tiedä, mistä tässä on kyse, mutta annetaan virran viedä ja tartutaan hetkeen.

Ole oma gurusi!"

Salamyhkäisyys toimi markkinointikeinona ja kaikki kutsutut ilmoittivat tulevansa paikalle. Koostin eilen iltaan sopivan soittolistan, ja kohta käyn vielä joogasalilla aloittelemassa.
Toivottakaa onnea.

Hauskaa viikonloppua kaikille!

Sanokaa hellurei uudelle perheenjäsenelle

2012-01-11T19:54:00.001+02:00

Viherkasvi nimeltä nukkumaija tuli taloon. Tervetuloa, nukkumaija!

Vietimme juuri ensimmäisen yhteisen Photo Booth -sessiomme, kuten näette. Jatkossa löydätte kasvin takaani, tuolta tärkeiden papereiden pinon päältä.

Olkoon yhteinen polkumme pitkä ja elämänmakuinen.

“A lot of people are afraid to say what they want. That's why they don't get what they want.”

2012-01-11T00:38:00.007+02:00

Joku aika sitten (olkoon siitä viikkoja, kuukausia tai vuosia) olin todella ihastunut erääseen mieheen.
  Tai no, "ihastunut" ei ehkä ole oikea sana tähän yhteyteen. Suoraan sanottuna olin miehen suhteen enemmänkin "pakkomielteinen". Ja miksi en olisi ollut? Hän oli fiksu, hauska, hyvätapainen, komeakin - kyllä te tiedätte.

Me tapailimme. Ilmassa oli merkkejä, joita saatoin tulkita haluamillani tavoilla. Hyvinä päivinä ajattelin, että meistä voisi tulla jotain, huonoina tunsin, ettemme olleet lainkaan samoilla leveleillä. Joka tapauksessa pidin miehestä ja halusin miehen pitävän minusta. Ei, antakaa kun korjaan: halusin hänen rakastavan minua.

Yhtenä niistä huonoista päivistä puhuin tilanteesta hyvälle ystävälleni. Istuimme keittiössäni ja parahdin hänelle turhautuneena, etten kestä enää. Olin tullut siihen tulokseen, ettei juttu miehen kanssa voisi koskaan toimia. "Tiedän, etten ole hänen unelmiensa nainen. Olen varma siitä, etten yksinkertaisesti ole sellainen ihminen, jonka hän haluaa. En voi hyväksyä tätä, tämä on kamalaa!"
  Ystäväni, nainen jonka sydän on puhdasta kultaa ja joka sanoo aina oikeita asioita oikeissa paikoissa, katsoi minua ja kysyi: "Mitä siitä, oletko sinä hänen unelmiensa nainen vai et? Mikset mieti, onko hän sinun unelmiesi mies? Onko hän sellainen mies, jonka sinä haluat?!"
  Mietin asiaa pienen hetken ja vastasin: "No jaa."

Sen jälkeen annoin miehen olla, ja kaikista päivistä tuli hyviä.

Otsikko: Madonna
Kuva: Autumn de Wilde

Rakas päiväkirja, kävin tänään Verkkokaupassa...

2012-01-10T22:04:00.003+02:00

Lähdin tänään ostamaan tietokoneelleni ulkoista kovalevyä Jätkäsaaren Verkkokaupasta. (Melko kiinnostava aloitus jutulle, tiedän!) Ajattelin, että löytäisin helposti perille, koska liikkeen katolla oli pyörinyt jo viikkokausia jonkinlainen valoshow. Olin ehtinyt ihmetellä ilmiötä taivaalla jo pidempään, kun veljeni kertoi jouluna, että kyseessä oli uuden Verkkokaupan valot. "Onpa huikentelevaista", muistan ajatelleeni.
Kun sitten tänään tajusin, että oli korkea aika ostaa ulkoinen kovalevy, päätin lähteä kulkemaan kohti valoa. ("Aivan turhaa katsoa kartasta, missä päin se Verkkokauppa sijaitsee.")

Mitään valoja ei kuitenkaan enää Jätkäsaaren yllä näkynyt. En tiedä, oliko valonheitin sammutettu vai oliko kaikki seurausta luonnonilmiöstä (tiedättehän, luntakin satoi), mutta yhtä kaikki olin hukassa. En minä tiennyt, missä oli Verkkokauppa! Kävelin siis neuvottomana ympäri Ruoholahden ja Jätkäsaaren lumisia parkkipaikkoja ja joutomaita. Aika iso paikka.

Lopulta olin suuren keskeneräisen rakennuksen pihalla, vieressäni kaivinkoneita ja rekkoja. "Verkkokauppa", luki seinää peittävässä lakanassa. Soitin Sassulle. "Miten tonne Verkkokauppaan pääsee sisään?" kysyin häneltä samalla kun kävelin kulman taakse, missä oli Hesburger. Ja joku pihvipaikka. Ja vaikka mitä! Kokonainen kauppakeskus, featuring Verkkokauppa!
Astelin liikkeeseen sisään ja tervehdin myyjää. Sanoin tälle miehelle, että etsin tietokoneeseeni ulkoista kovalevyä. "Olin äsken tuolla lastauslaiturilla," lisäsin. "Miksi tänne tullaan sisään näin oudosta paikasta?" Myyjä vastasi, että ratkaisu sisääntulon sijainnista varmaankin liittyy niihin suunnitelmiin, mitä Jätkäsaaresta alun perin on tehty. Että koko paikka tulee vielä muuttumaan. Tajusin, että vaikutin tiukkapipolta, joten päätin hieman keventää tunnelmaa. "Onkohan aiemmin ajateltu, että asiakkaat tulevat tänne laivalla?" kysyin. Myyjä ei nauranut vitsilleni. "Se voi olla", hän sanoi.

Mies löysi hyllystä kovalevyn, mitä ystäväni olivat minulle suositelleet, ja maksoin ostokseni. Sain paperikassin käteeni. "Mitä tälle tehdään?" kysyin vielä. Myyjä katsoi minua ällistyneenä. "Mmmi-täh?" hän sai sanottua. Kerroin, etten ollut koskaan aiemmin omistanut ulkoista kovalevyä. Hän oli hetken hiljaa, ja vastasi sitten: "Isket sen kiinni siihen koneeseen."

Onnellisena ulkoisen kovalevyn omistajana poikkesin vielä kotimatkalla Kierrätyskeskukseen - ja mitä sieltä löysinkään! 50 sentillä farkut, joista saan täydelliset shortsit (olin jo ehtinyt unohtaa tuon huipun sekundaleiman, mikä oli 90-luvulla lyöty kaikkiin Leviksiini) ja kuusi Iittalan viinilasia! Kaikki (opiskelija-alennuksella) yhteensä alle 25 euroa!

Olipa mahtava päivä monin tavoin. Kiitos siitä!

Have a nice day!

2012-01-09T18:46:00.008+02:00

Tänä aamuna levitin kosteusvoidetta kasvoilleni ja katsoin peiliin. Ajattelin paljon positiivisia ajatuksia, tällaisia: "Sisko, tästä tulee hyvä päivä!", "Sisko, se, että kahvi levisi pitkin pöytää, ei tarkoita mitään: tämä päivä ei siitä pilalle mene!", "Sisko, olet kaunis!" ja "Sisko, tänään teet niitä asioita, mitä haluat tehdä!".
  Se toimi!

Otin hoitaakseni yhden uuden projektin, edistin erästä vanhaa projektia, soittelin paikkoihin ja tulin siihen tulokseen, että kaikki on paremmin kuin hyvin. Kaikki onnistuu!
  Edellä mainitun lisäksi löysin Aleksin Zarasta sen nahkatakin, jota ystäväni ovat mulle etsineet ympäri maailmaa. Kerroinko jo, että se on täydellinen nahkatakki?

Onko teille koskaan käynyt niin, että kävelette jonkun pariskunnan tai kaverusten ohi, ja niistä toinen pysähtyy, mutta toinen jatkaa matkaa. Ja sitten kohta kävelette sen toisen vieressä, ja tiedätte, että se luulee, että olette se sen puoliso slash kaveri, koska se ei ole nähnyt, että se toinen on jäänyt taa tuijottamaan näyteikkunaa tai jotan vastaavaa? Kävelette vierekkäin hyvän matkaa ja tiedätte, että kohta se ihminen alkaa puhua jotain, koska luulee teitä ystäväkseen (joka edelleen tuijottaa sitä ikkunaa jossain kaukana)? Se on ihan kauheeta! Tekis mieli sanoa sille tyypille jo ennen kiusallista hetkeä, että hei, ystävänne on tuolla takana. "En ole hän! Olen tuntematon ihminen! Älkää sanoko minulle mitään!"
  Mutta tietenkään ette voi sanoa näin ja kohta joku pälättää teille jotain omituista ja pelästyy sitten nähdessään kasvonne.

Mulle kävi eilen näin, ja on käynyt joskus aiemminkin. Hyi.

Minimalistin sunnuntai

2012-01-08T15:55:00.001+02:00

Ostin viime viikolla uuden maton ja suihkuverhon kylpyhuoneeseeni. "Onko nää liian flipit?" kysyin Matilta. "Ei ole", hän vastasi.

Joskus haaveilen, että mulla olisi kaksi kotia. Toisessa heräisin kiireettöminä aamuina, leijailisin ympäriinsä valkoisissa silkkiyöpaidoissa ja soseuttaisin hedelmiä terveellisiin juomiin. Toisessa löntystelisin päämäärättömästi ylisuurissa t-paidoissa, joisin kahvia, pyörisin netissä ja soittelisin kavereilleni tiedustellen, voisiko Zaran M-kokoinen takki sopia mulle. (Tämä on pitkä juttu, mutta eilen mainitsemaani nahkatakkia ei löytynyt mun koossa Helsingistä enää siinä vaiheessa, kun olin päättänyt sen ostaa. Harmillisen takaiskun seurauksena äitini on etsinyt S- ja XS-kokoa Tallinnasta samalla kun ystäväni Tero on jahdannut samanlaisia Sevillassa, Mari taas Madridissa. Teidän on tarpeetonta kysyä, tuliko siitä nahkatakista mulle pakkomielle.)

Nukuin aamujoogan ohi, joten levitän nyt maton lattialle ja teen muutamia asanoita täällä kotona. Jos keskityn tarpeeksi hengittämiseen, en ehkä näe ympärilläni kaikkea sitä roinaa, mitä rakastan.

So you can respect yourself

2012-01-07T20:47:00.004+02:00

Anteeksi äskeinen alakuloisuuteni. En haluaisi kuulostaa epätasapainoiselta, mutta nyt kaikki on taas hyvin. Kuuntelin vähän 80-luvun Madonnaa, meikkasin ja tulin todella hyvälle tuulelle. Where's the party!

Muistelin hetki sitten, kuinka sovitin nahkatakkia Zarassa toissapäivänä. Se oli mieletön takki, mutta valitin ystävälleni, ettei se vaan näytä hyvältä mun päällä. "Kaikille muille tällaset sopii, mutta mä näytän typerältä", valitin. "Vika on ylävartalossani."
Ystäväni sanoi, että takki näytti päälläni ihan hyvältä, ja lisäsi turhautuneena, ettei taida tuntea yhtään naista, joka olisi tyytyväinen kroppaansa. Hän oli luultavasti oikeassa, valitettavasti.
Yhtä hyvin me voitais siis kaikki olla valittamatta, vai mitä? (Poikkeuksena haluaisin kuitenkin mainita Milla Jovovichin: Luin 90-luvulla Suosikista Milla Jovovichin haastattelun, missä häneltä kysyttiin, pitääkö hän itseään kauniina. Milla Jovovich vastasi, että pitää. Hän sanoi, että kauniina oleminen on ihan mukavaa. "Ei harmita, kun katsoo peiliin." Milla Jovovich on ainoa nainen, kenen tiedän sanoneen näin.)

Pelon täyttämä ajatus siitä, että täytän tänä vuonna 30, on sekin yhtä tyhjän kanssa. Kun täytin 29, tunsin että päivä oli erityinen, muttei se johtunut siitä, että olin yhtäkkiä 29. Se johtui pelkästään siitä, että syntymäpäivänä kaikki tuntuu aina erityiseltä. Kaikki. Noustessani viime lokakuun 29. päivän aamuna bussiin, katsoin hapanta kuljettajaa silmiin ja tervehdin häntä. Olisin halunnut sanoa kuskille, ettemme ole heränneet ihan mihin tahansa päivään. "Tänään on aivan erityinen päivä, minun syntymäpäiväni. Ajaisitko siis minut kampaajan luokse, kiitos." En kuitenkaan sanonut mitään, vaan etsin paikkani bussista aivan kuin minä tahansa aamuna.
Sen jälkeen elo on ollut samanlaista kuin mitä se oli 28-vuotiaana. En halua sanoa bussikuskeille mitään ylimääräistä tai vouhottaa muutenkaan tuntemattomille omasta erinomaisuudestani. Mitäpä siis 30. ikävuosi muuttaisi?

Aika vaan kuluu eikä se tunnu oikein miltään. Ei se tunnu siltä, miltä tuntuu kun tekee ensimmäistä kertaa joogasalissa onnistuneen shirsasanan tai kun ihastuu johonkin ihmiseen niin kovasti, että tajuaa ettei ole ehkä koskaan ennen ollut keneenkään ihastunut vaikka onkin aina luullut niin.

Tulin siihen tulokseen, että näitä vuosia on aivan turhaa kauhistella. Yhtä turhaa kuin päivitellä oman ulkonäkönsä vajavaisuuksia. Ei se mitään auta.

Siispä päätin lopettaa murehtimisen. Ja päätin ostaa sen nahkatakin.

And it goes something like this

2012-01-07T18:45:00.002+02:00

Lomaillessani ja flunssaa potiessani olen unohtanut, mihin suuntaan olen menossa ja mitä haluan elämältäni. Se on lamauttavaa.
  Tavoittelen nykyään eri asioita kuin ennen. Tällaisina päivinä en valitettavasti muista, mitä ne asiat ovat.

Minkälaista arki on? Olenko joskus saanut jotain aikaan?
  Googlaan itseni ja ruudulle ilmestyy erilaisia tekstejä. Ehkä nimisiäni henkilöitä on sittenkin useampia? Jotkut heistä ovat näköjään kirjoittaneet paljonkin juttuja.
  Musta tuntuu, että olen suurimmaksi osaksi pyörinyt netissä, asioinut apteekissa, niistänyt ja nukkunut.
  29 vuotta.
  Kävinkö joskus koulussakin?

Missä on elämäni punainen lanka, missä on elämäni kultainen keskitie?

Reilu viikko sitten piipahdin Acnen liikkeessä Tukholmassa. Myyjät olivat effortlessly chic ja mietin, pystyisikö siihen kuka tahansa. Eikö periaatteessa jokainen meistä voisi pukeutua yksinkertaisiin vaatteisiin ja vetäistä hiukset huolettomalle ponnarille? Hymyillä leveästi ja sanoa kaikille iloisesti hej.
  Olen melko varma siitä, etten voisi koskaan olla Acne-nainen. En tiedä, haluaisinko edes.

Puhuin tänään ystäväni kanssa puhelimessa siitä, kuinka toiset ihmiset osaavat lukea merkkejä toisten ihmisten käytöksestä ja kuinka toiset ihmiset taas eivät osaa. "Luulen, että jotkut ottavat faktat sellaisina kuin ne heille kussakin tilanteessa tarjotaan", ystäväni sanoi. Tuossa epämääräisessä lauseessa oli mielestäni jotain todella hienoa.
  Tajusin, etten voisi koskaan ottaa faktoja sellaisina kuin ne minulle kussakin tilanteessa tarjotaan. En tiedä, haluaisinko edes.

Vaikeeta on.

Kuva jostain blogista.

"Mutta Lenny, tämähän on vain unta"

2012-01-05T22:22:00.009+02:00

Näin viime yönä kammottavaa unta. Tai no, kammottavaa ja kammottavaa. Kuka nyt mistäkin tykkää.

Kaikki alkoi siitä, kun työskentelin malli Agyness Deynin kanssa Stockan Herkussa. Herkussa kävi aina Lenny Kravitz, jolla oli tapana vokotella meitä työntekijöitä. Kun sitten Lenny yhtenä päivänä poimi viimein minut kauppareissullaan mukaansa, sai Agyness raivarin. Tämä johtui siitä, että Agynessilla oli ollut enemmänkin Lennyn kanssa juttua, ja hän oli sittemmin nostanut Lennyä vastaan syytteen alaikäiseen sekaantumisesta. ("Mutta Agyness, ethän sinä ollut alaikäinen, kun olit Lennyn kanssa", yritin sanoa hänelle. "En niin, mutta kyse on periaatteesta", Agyness vastasi.)

No niin. Lenny siis vei minut luokseen, ja meillä meni oikein hyvin - tiedättehän, mitä tarkoitan. Makasimme yhdessä peiton alla (gettin' jiggy wit it) kun Lennyn oven taakse saapui poliisi. Hitto vieköön, ajattelin. "Miksi juuri nyt?!"
Lenny nousi sängystä ja käski minun mennä piiloon hänen vaatekomeroonsa. "Tuonne noin, nopeasti nyt", hän hoputti ja lähti kävelemään ovea kohti. En pitänyt Lennyn asenteesta. Okei, hän oli Lenny Kravitz ja toki olin valmis tekemään monia asioita hänen vuokseen, mutta silti... En todellakaan halunnut nousta lämpimästä sängystä ja mennä seisomaan Lenny Kravitzin vaatekomeroon ilman rihmankiertämää!

Tässä vaiheessa huomasin olevani unen ja todellisuuden rajamailla. Päätin, että jään Lennyn sänkyyn makaamaan ja katson samalla, mitä minulle tapahtuu. (Tämähän oli uni, joten saatoin olla samaan aikaan sekä sängyssä että itseni ulkopuolella!)

Ennen kuin ehdin irtaantua itsestäni, näin Lennyn ja poliisin edessäni sängyn jalkopäässä. Avasin suuni, koska minulla oli tärkeää asiaa. "Lenny, muistathan, että tämä on unta, eikä minulle siten voi tapahtua mitään", olin sanomassa, kun poliisi ampui minua mahaan. Kuulin kovan äänen ja tunsin, kuinka vatsastani pulppuvava veri lämmitti ruumistani. Jalkoja pisteli hassusti. Koska olin yhä unen ja todellisuuden rajamailla, en ollut varma seisoiko edessäni Lenny Kravitz ja poliisi Lenny Kravitzin kotona vai joku - kuka tahansa - omassa kodissani. Joka tapauksessa olin varma, että minua oli ammuttu. Muistan ajatelleeni, että tässä se sitten oli. "Elämäni päättyi ehdottomasti liian varhain."

Heräsin ja tulin siihen tulokseen, että olin kotonani. Yksin. Kello oli 19 minuuttia yli seitsemän aamulla. Piristyin siitä, ettei kukaan ollut ampunut minua. Toisaalta taas en ollut myöskään muhinoinut Lenny Kravitzin kanssa.

Miksi näen tällaisia unia? Johtuuko kaikki kolmenkympin kriisistä? Jos johtuu, onko tämä vasta alkua?
Pelottaa.

Kuva joltain Vanessa Paradis -fanisivustolta, missä ei sen lähdettä mainittu.

Minimedaljonki ja kolmenkympin kriisi

2012-01-05T15:15:00.003+02:00

Katsokaa, ostin Tukholmasta minimedaljongin! Eikö olekin ihana? Se sopii hyvin uuteen, minimalistiseen tyyliini. Mullahan on nykyään tällainen minimalistinen tyyli. Se sopii hyvin uuteen, tervelliseen elämääni.

Arvatkaa, mitä eilen tapahtui! Olin Bottalla syömässä ystävieni kanssa seesteisenä as ever, kun joku kavereistani kysyi: "Sisko, täytätkö sä tänä vuonna 30?"
Laskin yksi plus yksi, tai 2012 miinus 1982, tai sitten en laskenut mitään, mutta yhtä kaikki lopputulos järkytti. Täytän tänä vuonna 30. Lokakuun lopussa voin sanoa "mä oon kolmekymppinen" ja tarkoittaa sitä. Voin myös laulaa Frederikin "Kolmekymppisen" kertosäkeistöä valehtelematta, jos sille päälle satun.

Olen shokissa.

Mutta eihän tässä mitään hätää ole. Kerroinko jo, että ostin tällaisen minimedaljongin Tukholmasta? Se on sydämen mallinen, ihana ja sen keskellä on S-kirjain.
S niinku Sisko.

I have to shout that I'm coming out

2012-01-04T12:55:00.002+02:00

Hyvää huomenta, maailma! Kiitos, etten ole enää flunssassa. En olisi jaksanut enää yhtään puolitehoista päivää.

Tiedättekö te, kuinka elävien kirjoihin palattuaan tulee sellainen olo, että kaikki on mahdollista? Mulla on nyt just sellainen olo. Mikään ei tule tielleni!
Olen joululomalla, en sairauslomalla. Voin tehdä mitä tahansa! Voin pestä pyykkiä! Voin mennä illalla syömään kavereiden kanssa. Voin juoda kahvia Finrexinin sijaan! Voin mennä huomenna aamiaiselle ystäväni kanssa ja sitten joogaamaan! Voisin periaatteessa nytkin laittaa kengät jalkaan, tilata hissin ja astella sitten raikkaaseen ulkoilmaan!

Olen vapaa!

"You're only lonely if you're not there for you"

2012-01-02T18:53:00.001+02:00

En tiedä, kumpi on flunssassa kamalampaa: se, ettei voi tehdä mitään, vai ajatus siitä, ettei voisi tehdä mitään, vaikka sattuisi huvittamaankin.

Missähän mahtaisin olla nyt, jos en olisi flunssassa?
  Sovittamassa kireitä mustia farkkuja Monkissa tai Helsinki 10:ssä? Etsimässä luonnonvalkoista aluspaitaa ja mustaa hametta Stockalla? Täyttämässä lottoriviä, joka tekisi minusta ensi viikonloppuna miljonäärin? Risteilemässä kohti Tallinnaa? Syömässä thai-ruokaa? Venyttelemässä joogasalissa? Kävelemässä uusissa, Tukholmasta ostamissani kengissä kohti kadunkulmaa tietämättä, että vastaani kulkisi kohta elämäni mies?

Vai istuisinko sittenkin tässä kirjoittamassa satunnaisista asioista, mitä päässäni liikkuu? Kuuntelisinko Amy Winehousea ja katsoisinko, kuinka ulkona sataa isoja lumihiutaleita? Miettisinkö, että takki pitäisi viedä ompelimoon ja että tolle "tärkeiden papereiden pinolle" pitäisi tehdä jotain? Että tykkäsin noista Ikean laatikoista enemmän, kun niiden päällä oli vielä viherkasvi eikä "tärkeiden papereiden pino"?

Vaikea sanoa.

Sini kävi äsken kylässä. Keitin meille teetä ja sytytin Mujin tuoksukynttilän, jonka sain Matilta joululahjaksi.
  Kun luen edelliset kaksi lausetta monta kertaa, tunnen itseni hyväksi ihmiseksi. Sellaiseksi, jonka kotona tuoksuu hyvältä ja jolla on maailman parhaat ystävät.

Yritän aktiivisesti unohtaa, kuinka paljon mua aivastuttaa. Päätän, etten niistä minuuttiin. Sanon itselleni, että silloin tällöin se flunssa vaan iskee - hyväänkin ihmiseen.

Sini kävi äsken kylässä. Keitin meille teetä ja sytytin Mujin tuoksukynttilän, jonka sain Matilta joululahjaksi.

Sini kävi äsken kylässä. Keitin meille teetä ja sytytin Mujin tuoksukynttilän, jonka sain Matilta joululahjaksi.

Sini kävi äsken kylässä. Keitin meille teetä ja sytytin Mujin tuoksukynttilän, jonka sain Matilta joululahjaksi.

Otsikon meille antoi Dr. Phil. Kiitos siitä hänelle.

Sail away, sail away, sail away

2012-01-01T18:17:00.006+02:00

Yllä oleva kuvasarja (terveisiä valkotasapainolle) antaa vaikutelman, etten tehnyt ystävieni kanssa laivalla muuta kuin tissutellut hytissä. Älkää uskoko sitä! En vain jaksanut kantaa Tukholman matkallamme kameraa hyttiä pidemmälle, koska olin flunssan uuvuttama.

Toki makoilimme, luimme Graziasta mm. drunkorexiasta, ("Sisko, miksi sä ostat tällaisia lehtiä?!") naukkailimme erilaisia juomia, yritimme setviä miesongelmiani, kerroimme hyviä vitsejä ja lauloimme hytissä, mutta paljon muutakin tapahtui: tanssimme diskossa Tom Jonesin ja Katy Perryn tahdissa, pelasimme hedelmäpelejä, maistoimme superlonkeroa ja pyörimme Tax-freessä.
Niin. Sanoinhan, että paljon muutakin tapahtui.

Mutta mitä täällä kotona tehtiinkään? Silloin, kun ei olla lähdössä juhlistamaan joulua tai uutta vuotta?

Miksei netissä tapahdu mitään? Eikö joku viitsisi edes päivittää Facebook-statustaan? Voisin kommentoida jotain ankeaakin juttua notificationin saadakseni. Ehkä sitten tuntuisi, että joku ajattelisi minua.

Miksen voisi vain mennä Tax-freehin vertailemaan erilaisia nuuskatorneja? (Tiesittekö, että nuuskaa säilytetään kylmässä, ja että on olemassa irto- ja pussinuuskaa?) Tai miksen voisi vain mennä katselemaan, kuinka ihmiset istuvat infopisteen vieressä ja heidän jalkansa lilluvat pienissä akvaarioissa kalojen syötävänä. (Viking Linella on fish spa.)

En halua istua tässä niistämässä, mutta mun on pakko. En halua kuunnella Enyaa, mutta se nyt vaan jäi soimaan. Montako tuntia pitää vielä valvoa, ennen kuin voi mennä nukkumaan?

Uusi vuosi, uudet kujeet

2012-01-01T16:17:00.001+02:00

Tervetuloa, vuosi 2012 - olen valmis.
Sydämellisesti, Sipe.

Sekoitin tunti sitten dipin sipsejä varten ja menin sänkyyn makaamaan. Luin yöllä lähettämäni tekstiviestit, huokaisin syvään ja soitin ystävälleni. "Miten tää vuosi 2012 ei mun mielestä kauheesti poikkea vuodesta 2011?" kysyin häneltä.

En kylläkään halua valittaa. Mulle tapahtui viime vuonna paljon hyviä asioita, huonoja ei juurikaan. Opin paljon kaikenlaista, sekä itsestäni että muista ihmisistä. Ja elämästä ylipäänsäkin. En muista roikkuneeni kenessäkään. (Jos muistan väärin ja roikuin esimerkiksi sinussa, olen pahoillani. Aikeeni olivat hyvät.) Elelin elämääni tasapainoisempana kuin aiempina vuosina ja pidin siitä.

Päivän ongelma: kuinka avata lasipullo Coca-Cola lightia, kun pullonavaaja on rikki? Saksilla? Veitsellä? Haarukalla? Jollain muulla, millä?

Terveisiä Tukholmasta!

2011-12-31T14:12:00.002+02:00

Olipahan matka. Flunssa on suunnilleen kymmenen kertaa pahempi kuin laivalle lähtiessä. Silmät vuotaa ja aivastuttaa, siksi vajavainen Photo Booth -kuva.

Tiesittekö, että Urban Outfittersistä saa opiskelija-alennusta? Minä en tiennyt! Yhtä kaikki kun näytin kassalla KELA:n ateriakorttia (en ole ihan varma, missä mun virallinen opiskelijakortti on, tai onko mulla edes sellaista, hmm, lieneekin syytä lisätä tämä mun asiat, jotka täytyy selvittää -listalleni), ostokseni tulivat hieman halvemmaksi. Jes!
Mitäs muuta kertoisin? Ruotsalaisilla naisilla oli jalassa mustat sukkahousut ja Dr. Martensit. Hyvännäköisiä isiä oli paljon.
On ne tukholmalaiset ihania.

Hauskaa uutta vuotta kaikille! Varokaa raketteja!

Loppuvuosi 2011 hyvin, kaikki hyvin

2011-12-29T13:31:00.004+02:00

Olkaa huoleti, paha sai taas palkkansa. Olen tullut kipeäksi ja Facebookiinkin iski pari yötä sitten virus.
Jälkimmäisen vuoksi olin tulla hulluksi. Makasin sängyssäni neuvottomana ja näin sieluni silmin, kuinka joku jossain teki katalia asioita nimissäni ympäri internetiä. Muistelin parin kuukauden takaista ATK-tehtävää koulumme verkkosivuilla. Siinä piti vastata kysymyksiin, kuten "Onko virukset koskaan iskeneet kotikoneeseesi?", "Kuinka pääsit niistä eroon?" ja "Onko virustorjuntaohjelmiston vaihto onnistunut helposti?". Kirjoitin, että käytän Mäkkiä, joten minun ei tarvitse huolehtia tuollaisista asioista. (En päässyt kurssista läpi.)

Mutta nyt kaikki on kai hyvin. Suhtaudun uusien salasanojen keksimiseen kuin pieniin, mahtaviin virikkeisiin.

There's something about tapaninpäivä

2011-12-28T01:58:00.001+02:00

Heräsin aamulla Matin ääneen. Aivojänteitäni kiristi ja suutani kuivasi. Ymmärsin nopeasti, että olin krapulassa. Päähäni tulvahti hämärä muistikuva öisen Tavastian tanssilattialta. Niinpä niin, mehän olimme eilen Tavastialla, muistin. "Ihmekös on vähän huono olo."

Makasin sängyssä ja kuuntelin, kuinka Matti puhui puhelimessa. "Eka oltiin menossa Putte'siin, mutta se oli täynnä... Sitten käveltiin Shanghai Cowboyhin, mutta se oli kiinni... joten me mentiin Tapastaan, Coronaan, Looseen, Beefiin, Mamaan ja lopuksi Tavastian Lauantaidiskoon."

Damn!

Nousin ylös sängystä. Matti lopetti puhelunsa. Kävelin eteiseen. "Miksi tää turkki on lattialla?" kysyin. Takin vieressä oli laukkuni, jonka sisältä löysin valkoisen mytyn. Silkkipaitani.

"Se bar hopping ei ehkä sittenkään ollut niin hyvä idea", huokaisin.

Kaiken oli tarkoitus sujua maltillisesti. Oltiin sovittu Matin kanssa jo ennen joulua, että kävisimme tapaninpäivän iltana jossain kivassa paikassa syömässä, minkä jälkeen joisimme sivistyneesti lasillisen tai pari. Nähtäis vähän Helsingin yöelämää samalla kun palattais joulun jäljiltä ihmisten pariin.

Valmistauduin iltaan, kuten arvokkaisiin tapahtumiin valmistaudutaan: laitoin huulipunaa huuliin, sidoin hiukseni tiukalle poninhännälle ja puin ylleni siniset farkut sekä valkoisen silkkipaidan. Très chic!

Matti saapui mun luo kahdeksalta. Otettiin lasit siideriä ja käytiin läpi joululahjoja, joita olin saanut. Kaadoin meille vähän minttusuklaalikööriä.

Kymmeneltä lähdettiin kulkemaan kohti Putte'sia. Sytytin tupakan heti kun olin kadulla.

Putte's oli täynnä eikä sieltä saanut enää ruokaa, joten me lähdettiin kävelemään Shanghai Cowboyta kohti.

Kiinni.

"Pitäiskö mennä McDonaldsiin?" Matti kysyi. Ajattelin McFeast-ateriaa (ilman pihviä), jonka olin syönyt edellisenä iltana ja vastasin: "Ehkä." Päätimme kuitenkin antaa vielä mahdollisuuden Uudenmaankadulle. "Onhan siellä Tapasta, Ysi ja Rafla, pakkohan niistä jonkun on olla auki!"

Tapastassa paloi valot. Menimme siis sinne.

"Pitäiskö ottaa ruuan kanssa pullo viiniä?" Matti kysyi. "Otetaan ihmeessä", vastasin.

Puhuimme vuodesta 2012 ja erilaisista ryhdistäytymisliikkeistä. Kerroin Matille, että aion aloittaa tammikuussa täysin uuden elämän, puhtaalta pöydältä. "Meinaan aikatauluttaa tekemiseni tarkkaan ja noudattaa kaikkia sääntöjä, joita itselleni teen. Esimerkiksi joogaamassa voisin käydä kolmena aamuna viikossa kahden kerran sijaan. Alkoholin juomista aion vähentää, samoin sipsien syömistä." Lisäsin, että oikein odotin vuoden 2011 loppumista. "On hienoa päästä ottamaan itseään niskasta kiinni ihan virallisesti."

Tyhjensin viinilasini ja sanoin: "Toisaalta taas on aina käytävä ensin pohjalla, jotta voi päästä uuteen nousuun."

Kun oltiin syöty, mietittiin, että voisimme käydä vielä jossain. "Tänäänhän on se Tavastian Lauantaidisko", jompikumpi meistä muisti. "Tavallaan olis ihan mielenkiintoista piipahtaa kattomassa, millasta siellä nykyään on." Päätettiin kuitenkin mennä ensin Coronaan.

"Corona on niin ihana, koska se on aina auki!" riemuitsin kun kuljimme pitkin Annankatua.

Perillä tilasimme lasilliset valkoviiniä. "16 senttiä, kiitos", Matti sanoi baarimikolle. "Joo, mullekin 16, kiitos!" pyysin.

Lähetimme tekstiviestin Sassulle. "Coronassa!" siinä luki. Sassu vastasi olevansa kotona, menossa nukkumaan.

"Pitäiskö mennä Looseen?" mietimme valkoviinit juotuamme. Miksi ei, ajattelimme ja palasimme Annankadulle.

Loosen alakerrassa oli väljää ja yläkerrassa tylsää. En muista, mitä join. "Hei mä tiedän, mennään Beefiin!" Matti keksi. "Hyvä idea!" huusin. (Myös mahdollisesti lisäsin: "Ja Beefistä Mamaan! Tehdään tästä sellanen kunnon bar hopping -ilta!")

Kävelimme Iso Roballe ja menimme sisään Beefiin. Matti lähti tiskille, minä jäin pöydän ääreen istumaan. Matti palasi pöytään juomien kanssa. Joku tyttö kysyi, olemmeko nähneet hänen passiaan. "Täällä on mahtavaa!" iloitsin Matille. "Ihan samanlaista kuin aina ennenkin!"

Kun olimme juoneet drinkkimme, kävelimme Beefiä vastapäätä sijaitsevaan Mamaan. Sisään maksoi muutaman euron. "Ihanan halpaa!" huudahdin.

Menin vessaan, avasin hiukseni, otin silkkipaidan wife beaterini päältä ja sulloin sen laukkuuni.

Matti meni tiskille, ja häntä odotellessa törmäsin tuttuun kampaajaan. Matti tuli luoksemme juomien kanssa ja esittelin hänet kampaajalle.

Kun astelimme tanssilattialle, joku törmäsi minuun ja drinkkini putosi maahan.

Lähdimme ulos Mamasta ja kuljimme pitkin Fredrikinkatua Tavastiaa kohti. En ole varma, yritimmekö ensin kävellä sisään maksamatta.

Menin Tavastian vessan peilin eteen ja yritin korjailla huulipunaani. Se oli toivotonta. Matti oli tiskillä. Olin pyytänyt häntä tilaamaan minulle yhden valkovenäläisen.

Halusimme tanssia, joten siirryimme pian baarista salin puolelle. En pysynyt ihan askelieni perässä, ja Matin pyöritykset sekottivat päätäni entisestään.

Kun kävin pihalla tupakalla, näin komean miehen, jolla oli hieno villakangastakki. Kokeilin vanhaa kunnon tuijotan häntä kunnes jotain tapahtuu -taktiikkaa, ja pian mies tulikin puhumaan minulle. Hän kertoi olevansa Ahvenanmaalta, mikä oli mielestäni upeaa ja eksoottista. Mies kehui minua kauniiksi. Sanoinko hänelle jotain lampaista?

Sisällä Tavastialla Matti toi minulle GT:n ja menimme taas tanssimaan. Kyllä nauratti! Hetkittäin meinasin liukastua. "Huh, olipa lähellä!" muistan ajatelleeni useampaankin kertaan. Myös silloin, kun lensin dj-pöytää reunustavaa aitaa päin ja kaaduin lattialle. Tai kuten itse sanon: horjahdin Matin pyörityksen seurauksena äärimmäisen liukkaalla lattialla ja kaaduin. Tai kuten Matti sanoo: huusin täysillä dj'n nimeä ja stage daivasin häntä päin.

Oli aika lähteä kotiin.

Käännyimme Urho Kekkosen kadulta Fredalle, kun sanoin Matille, että paljon huonomminkin olisi voinut käydä. "Vai mitä? Erittäin paljon pahempiakin asioita olisi voinut tapahtua, eikö niin?! Eihän tuo nyt niin noloa ollut, kuka tahansa voi horjahtaa liukkaalla tanssilattialla!" Matti vakuutti, että olin oikeassa. Varmuuden vuoksi hän lisäsi kuitenkin: "Sitä paitsi meillä oli hauskaa."

Takaisin tähän päivään.

Aivojänteitäni kiristi ja suutani kuivasi, kuten jo kerroinkin. "Eilen se bar hopping oli sun mielestä aivan mahtava idea", Matti nauroi kun nostin takkini lattialta ja ripustin sen henkariin. Yritin epätoivoisesti laskostaa silkkipaitaani eteisen pöydälle. "Ai niin, oot mulle jonkun verran velkaa."

Niin. Mitäs mä siellä Tapastassa sanoinkaan? Antakaa kun lainaan itseäni: "On aina käytävä ensin pohjalla, jotta..."

Eipäs kun, anteeksi:

"Meinaan aikatauluttaa tekemiseni tarkkaan ja noudattaa kaikkia sääntöjä, joita itselleni teen. Esimerkiksi joogaamassa voisin käydä kolmena aamuna viikossa kahden kerran sijaan. Alkoholin juomista aion vähentää, samoin sipsien syömistä. On hienoa päästä ottamaan itseään niskasta kiinni ihan virallisesti."

Joo. Paljon parempi.

Kuvan otti Matti, kiitos siitä. Huomatkaa, kuinka onnelliselta näytän, kun tiedän, että kohta saadaan falafeliä ja ranskalaisia.

Ihmeellinen on elämä

2011-12-26T15:27:00.017+02:00

Eilen otin taksin, kun olin menossa mummille kylään. (Koska oli joulupäivä, busseja kulki harvakseltaan eikä mulla oikeastaan ollut vaihtoehtoja.)

En osaa suhtautua takseihin arkisesti. Mulle tulee niiden tilaamisesta ja niillä matkustamisesta aina sellainen olo, että olen tärkeä ihminen tilanteessa, jossa on tosi kyseessä: taksi otetaan silloin, kun on päästävä jonnekin heti, hinnalla millä hyvänsä!
  Mielestäni taksi pitäisi aina huitoa itselleen dramaattisesti, jonka jälkeen siihen kuuluu juosta hengästyneenä.

Yhtenä yönä 2000-luvun alussa matkustin taksilla Espoosta Helsinkiin, koska silloisella poikaystävälläni oli paha mieli. Busseja ei enää kulkenut ja tulkitsin tilanteen sellaiseksi, että minun oli parasta päästä paikalle hetimiten. (En tiedä, osasiko poikaystäväni arvostaa elettäni aivan sen ansaitsemalla tavalla. Ehkä ei, koska hän jätti minut myöhemmin samana vuonna.)
  Mutta mitä mä tässä 2000-luvun alkua muistelen? Takaisin eiliseen!

Avasin Kampin metroaseman liepeillä taksin oven ja tervehdin kuskia. Näin jo meidät kiitämässä lujaa läpi talvisen Helsingin kohti Espoota, jossa mummini minua odotti. Kuulin jo, kuinka keskustelisimme kilometrien taittuessa jouluisista kohtaloista, joita kuski oli ajojensa aikana saanut todistaa. Lopulta naurahtaisimme, kuinka hassua on, että universumi heitti meidät tänä päivänä hetkeksi toistemme tielle. Maailma se on sitten hassu paikka! Lausuisimme toisillemme hyvän joulun toivotukset. Hymyilisimme. Ehkä kuski jopa kättelisi minua saavuttuani mummin rapun eteen?
  "Olisin menossa Tapiolaan", sanoin.
  Kuski käynnisti auton sanomatta sanaakaan.
  Fredrikinkadulle käännyttyään hän tiuskaisi: "Haluatko sanoa jonkun osoitteenkin?"

Ajoimme Espooseen Radio Rockin tahdissa. Ajattelin lämmöllä iPodia, joka oli laukussani. Näin joulupäivän iltana moni varmasti syö konvehteja perheensä parissa, katsoo televisiota tai lukee lahjakirjojaan, mietin takapenkillä istuessani. Ajattelin lämmöllä Miika Nousiaisen Metsäjätti-kirjaa, joka oli laukussani. Olin saanut sen aattona veljeltäni. Kirjan välissä oli kaksi arpaa, jotka olin saanut isäpuoleltani. En voittanut niistä mitään.
  Ajattelin kaikkia mahdollisia paikkoja, joissa kuski voisi haluta olla sen sijaan, että hän oli autossa kuljettamassa minua Kampista mummoni luokse. Kotonaan, yksin tai tyttöystävän kanssa? Leikkimässä lastensa kanssa? Vanhempiensa luona? Saunan lauteilla ystäviensä seurassa? Jossain ylellisessä paikassa, jossa on takka?
  Tai sitten kuski oli niitä ihmisiä, jotka ajattelevat, että paskat koko joulusta.
  Mietin, onko taksimittarissa joulunpyhälisää. Ei varmaan, ajattelin. Sitten tajusin, että kuski voisi yhtä hyvin väittää minulle, että joulunpyhälisä kuuluu taksikulttuuriin. Maksaisin kuitenkin kaiken mukisematta. Ajattelin lämmöllä kirjekuorta, joka oli laukussani. Olin saanut sen vaariltani, ja siinä oli rahaa.

Kun mummini talo jo näkyi, kuski avasi suunsa. "Missä sä haluut, että mä pysähdyn?" hän kysyi. "Ihan sama, vaikka tässä, tai missä sun nyt on helpointa pysähtyä", vastasin alistuneesti.
  Annoin taksikuskille 23 euroa ja 40 senttiä ja kiitin matkasta. En ole varma, sanoiko hän mitään.

Sitten juoksin pimeässä suunnilleen sata metriä ja olin perillä.

Kuva: jostain netistä.

And you finally see the truth: that a hero lies in you

2011-12-25T16:03:00.001+02:00

My website is me! It must be fresh! It must be happenin'! More blog, more flog! I want: I met Enrico at a party! My favourite cheese! That sort of thing.

- Edina Monsoon

(Lainaus uudesta Absolutely Fabulous -jaksosta, josta on näyte Youtubessa.)
Kuva: Allstar Picture Library

Flowers in December

2011-12-23T14:30:00.007+02:00

Tänään voin ilokseni kertoa teille tositarinan aiheesta "joulun ihme".

Tein eilen Stockalla viimeisiä jouluostoksia. Luulin jo hankkineeni kaiken oleellisen, kun näin punaisia tulppaaneja. "Voi kunpa saisin tuoreita kukkia", ajattelin. "Eikö jouluna köyhä opiskelijakin voisi ostaa itselleen kukkia?"
  Päätin, että voi.

Hintalapussa luki, että kimppu tulppaaneja maksaa seitsemän euroa. Muistelin ostaneeni tulppaanikimpun joskus viidelläkin eurolla, mutten antanut korkean hinnan häiritä. Hyvänen aika sentään, nythän oli joulu! Sanoin siis myyjälle, että ottaisin punaisia tulppaaneita. "Kotiin vai lahjaksi?" myyjä kysyi. "Kotiin", lausuin sellaisella aivan erityisellä äänensävyllä, jota toisinaan käytän juhlallisissa tilanteissa.
  Vieressäni tuntematon mies maksoi omia rehujaan. Joku onnekas saisi häneltä kimpun tuoreita kukkia.

Kun tulppaanini oli paketissa, myyjä kysyi kanta-asiakaskorttia (jota minulla ei ole) ja sanoi: "Kahdeksan yhdeksänkymmentä, kiitos.""Ai, ne olikin niin kalliita! No, ei voi mitään", nauroin hämmentyneenä ja kuulostin todennäköisesti hieman hermostuneelta. "Joo, tuo seitsemän euroa on kanta-asiakastarjous", myyjä harmitteli.

Ja sitten koimme joulun ihmeen numero yksi.

"Voiko minun korttiani käyttää?" vieressäni yhä seisova miesasiakas kysyi.
  Katsoin häntä järkyttyneenä ja vastasin asiallisesti - vanha stockalainen (ja ankeuttaja) kun olen: "En usko."

Ja sitten koimme joulun ihmeen numero kaksi.

Myyjä hymyili ja sanoi: "No sopiihan se."
  Mies antoi Stockmann-korttinsa myyjälle. Katsoin heitä molempia järkyttyneenä, pasmani olivat menneet yksinkertaisesti sekaisin tästä kaikesta. "Hei kiitos! Mahtavaa!" huudahdin kun sain kimpun käteeni.
  "Eikös tästä saa jotain pisteitä?" mies mutisi.

Sai kyllä.

Ihanaa joulua kaikille!

Just whip it, whip it real good

2011-12-22T14:20:00.003+02:00

Hyvää päivää kaikille. Olipa mahtavaa käydä kampaajalla pitkästä aikaa! Tuntuu siltä, että olisin syntynyt uudestaan!

Ai niin siis toi ylempi kuva on otettu ennen kampaajaa, alempi jälkeen. Se oli tavallaan tän koko merkinnän pointti!

All I want for Christmas is you

2011-12-22T09:23:00.003+02:00

Tiistaina (joka tuntui taas jostain syystä torstailta) kävin ystäväni luona glögillä.
  Nykyään jouluisin on ehkä parasta se, kun ihmiset tulee maailmalta kotiin. (Kirjoitan "kotiin", koska en suostu hyväksymään, että ystävieni koti sijaitsisi jossain muualla kuin Suomessa. En vain pysty.)
  Mari tuli sunnuntaina, Matti tulee tänään.

Olin ehtinyt unohtaa, miten huonoille vitseille Mari nauraa. Ihminen, joka kertoo huonoja vitsejä, osaa arvostaa tätä.
  Joten torstaina, ei kun siis tiistaina, me oltiin Marikalla ja lähinnä naurettiin.

Jos puhun ystävilleni tarpeeksi Angry Birdsistä, muuttavatko he takaisin Suomeen? Jos lauantaihin mennessä sataa edes vähän lunta, peruuttavatko he paluulentonsa?
  Tai vaihtoehtoisesti: voisiko joulu olla useammin?
  Muuta en pyydä.

Kiitos ja kukkanen.

Rakkauden lahja

2011-12-21T22:23:00.000+02:00

Apua! Paketoin lahjat ennätysnopeasti! Juuri kun aloin päästä joulutunnelmaan, projekti olikin jo ohi.
Ehkä mun on sittenkin käytävä vielä kerran kirjakaupassa.

Kolme yötä jouluun on

2011-12-21T20:37:00.002+02:00

Kävin kaupassa. Lahjojen paketointi voi alkaa!

Hyvää huomenta, Vietnam

2011-12-21T13:53:00.008+02:00

On sääli, ettei me koskaan päästy näkemään, minkälaiset silmäpussit Kurt Cobainilla olisi ollut 29-vuotiaana.
  Itsenihän tämä vanheneminen yllättää päivä toisensa jälkeen. Useina aamuina herään ja katson peiliin tunnistamatta takaisin tuijottavia kasvoja. "Olen 29-vuotias", ajattelen ja huokaan syvään. "Miksi järkytyn siitä, että vanhenen kuten muutkin ihmiset? Ei kai tässä ole mitään ihmeellistä. Sitä paitsi olen aina pyrkinyt muutenkin keskittymään sisältöön."

Ikäkriisi ja sen torjuminen sisäisen kauneuden avulla ei kuitenkaan ollut aihe, mistä mun piti nyt kirjoittaa. Vaan hiukset! Ostin eilen "luomiväriä" hiuksille! Se on aivan mahtavaa! Katsokaa vaikka!

En olekaan tainnut koskaan mainita, kuinka paljon pidän hiustuotteista.
  Kerran puhuin aiheesta erään hyvinkin luonnonkauniin ystäväni kanssa. Kysyin olisiko hänellä tarvetta jollekin suihkeelle, minulla kun oli ylimääräisiä. Hän vastasi, ettei oikeastaan, hän kun käyttää lähinnä shampoota ja hoitoainetta. Katsoin kaveriani järkyttyneenä. "Shampoota ja hoitoainetta? Et mitään muuta?" kysyin. "En." Hän ihmetteli, mitä kaikkea sitten itse hiuksiini laitan. "En tiedä tarkkaan, mutta aika paljon kaikenlaista!" huudahdin, jolloin ystäväni käski minun laskea kaikki hiustuotteet, mitä olin saman päivän aikana käyttänyt. Siispä tein niin.
  Pienen laskutoimituksen myötä tulin siihen tulokseen, että olin laittanut sinä aamuna hiuksiini yhtätoista tuotetta. Sanoin tämän ystävälleni. Sitten olimme molemmat hetken hiljaa. "Yhtätoista?" hän toisti epäuskoisena. "Niin", vastasin.

Siispä kun kirjoitin, että pidän hiustuotteista, tarkoitin sitä. Tästä tulikin mieleeni, että menen huomenna kampaajalle. Ihanaa!

EDIT. En kuitenkaan suosittele liiallista hiustuotteiden käyttöä kenellekään ja varmaankin olen jonkin sortin friikki, mitä omiin tottumuksiini tulee. Niin joo ja suurimman osan mainittuna päivänä käyttämistäni tuotteista sain ilmaiseksi silloisen työni kautta.

Riisistä riisiin

2011-12-19T23:06:00.008+02:00

Tämä päivä on ollut täynnä kysymysmerkkejä. Juonko chai-lattea vai kahvia? Saanko jutun kirjoitettua jos kokeilen Pomodoro-tekniikkaa, josta ystäväni minulle kertoi? Ketä äänestän presidentiksi? Mitä mieltä olen eutanasiasta? Minkä väristä nauhaa ostan joululahjapaketteihin? Miten suhtautuisin mieheen, joka ehdotti minulle, että menisimme yhdessä ampumaan? Miksi kaikki sateenvarjoni menevät rikki? Nukahdanko joskus huolimatta siitä, että olen kirjoittanut viimeiset viisi tuntia kirkasvalolampun kajastuksessa?

Puoli tuntia sitten päätin, että jo riittää. Eiköhän tämä maanantai ollut tässä. Enää piti hakea Alepasta Rainbow'n tuorepastaa. Siellä tuskin kysyttäisiin muuta kuin etukorttia ja ehkä sitä, haluanko kuitin itselleni.

Väärin arvattu.

Kun olin ohittanut maitohyllyn, joku pysäytti minut. Charmantti britti. Hän kysyi, puhunko englantia. Kyllä, vastasin. Hän ihmetteli, mitä eroa on peruna- ja karjalanpiirakoilla. Katsoin miestä, (hän oli hyvin komea) ja katsoin peruna- ja riisipiirakoita (näyttivät ankeilta). "Noissa toisissa on perunaa ja noissa toisissa on riisiä", vastasin asiantuntevasti. Mies oli jo laittanut jompiakumpia pussiinsa.
"Kummat ovat parempia?" hän jatkoi. "Well..." vastasin ja aloin miettiä, kuinka yläasteella ollessani sekosin Imatran riisipiirakoista, joita sai keskustan S-marketista. Hain niitä aina, kun menin elokuviin. Jonain kesänä ostin Provinssi-rockiin evääksi porkkanapiirakoita. Suunnilleen parikymppisenä sekosin perunapiirakoista. En pidä siitä, kuinka erilaiset pakastepiirakat otetaan uunista pois, vaikkei niissä vielä olisi yhtään väriä. Silloin ne näyttävät siltä, ettei niitä ole paistettu ollenkaan! Kun olin Stockalla töissä, annoin kaikkien leipien ja piirakoiden olla uunissa kunnes niissä oli vähän väriä.

Katsoin miestä ja hänen kysyvää ilmettään. "I think the ones with rice are better", valehtelin, koska en jaksanut olla oma, hankala itseni. Totuushan on, että kyllästyin sekä peruna- että riisipiirakoihin jo vuosia sitten.

Kuva: Disney (luulisin)

Robert Redford, kuuletko minua

2011-12-18T19:02:00.003+02:00

Arvoisa Robert Redford,

Katsoin Sinua eilen elokuvassa Armottomat ja järkytyin: näytit nuorena todella hyvältä! Itse Marlon Brandokin kalpeni rinnallasi.
  Olit Armottomissa kuin sekoitus Ryan Goslingia ja Owen Wilsonia. Toivottavasti ymmärrät, ettei tämä ole mikään pikkujuttu, olenhan rakastunut heistä molempiin.

Olet noin komeana varmasti tottunut naisiin, jotka sekoavat ulkonäöstäsi, en siis näe tarpeelliseksi pyydellä anteeksi pinnallisuuttani. Mutta jos nyt suoraan sanotaan, olit eiliseen saakka minulle vain "se vanha äijä Hevoskuiskaajasta". (Jos muuten muistan oikein, ystäväni Anniinan äiti nukahti 90-luvun lopussa leffateatterissa katsoessaan Hevoskuiskaajaa.)
  Nyt kaikki on toisin, enkä tiedä miten päin olla.
  Robert Redford, sait pasmani sekaisin.

Sateisesta Helsingistä mukavaa sunnuntaita toivotellen,
Sipe

Kuvan löysin Googlen avulla, eikä otoksen yhteydessä ollut kuvaajan nimeä.

Rakas päiväkirjani,

2011-12-17T12:57:00.003+02:00

Anteeksi etten kirjoittanut eilen mitään. Lupaan, lupaan, lupaan, että olen jatkossa säntillisempi!

Näin se viikonloppu taas alkoi. Voitko kuvitella, että luulin kuluneella viikolla tosi monena päivänä, että on torstai! Miksikö? En todellakaan tiedä. Eihän torstai koskaan edes tunnu miltään.

Ja niin se joulukin taas lähestyy, yllättävän nopeasti kuten niin monena aiempanakin vuonna. Voi kunpa saisin ensi viikon alussa ahkeroitua, ja voisin sitten hyvillä mielin alkaa viettää joululomaani!

Eilen kun tulin kaupungilta kotiin, tunsin itseni kulahtaneeksi ja laitoin huulipunaa ihan vain siksi, että se piristää aina kummasti. Olin jo päättänyt, etten tekisi mitään ihmeellistä ja että menisin aikaisin nukkumaan, kun ystäväni Tero soitti ja pyysi minua ulos syömään. Sitten me tavattiin Tapastassa, missä tilasin ison lasin valkoviiniä ja kolme pientä ruoka-annosta. Se oli hauskaa.

Tänä aamuna kävin joogaamassa, vaikka minua väsytti todella paljon kun herätyskello soi. Kotimatkalla ostin kaksi rullaa lahjapaperia ja litran Tropicanaa.

Olen hankkinut jo muutaman joululahjankin. Mietin äsken, miksi minun piti mainita eilen Marikalle, että minulla on hänelle joululahja. Enkö voinut pitää sitä salaisuutena? Luuleeko Marika nyt, että sanoin hänelle lahjasta vain siksi, että hän ymmärtäisi ostaa jotain minulle? Rakas päiväkirja, voin vaikka vannoa ettei se ollut tarkoitukseni! En tarvitse mitään. Mutta tiedäthän sinä minut: en vain osaa pitää suutani kiinni!

Toivon, että tästä tulee hyvä viikonloppu.

Rakkaudella,
Sipe

Tick tock on the clock but the party don't stop

2011-12-15T22:29:00.008+02:00

Mitä tapahtuu, kun kulkee väsyneenä kaupungilla sateisena päivänä ilman sateenvarjoa, tukka on huonosti ja sen sävymaailma koostuu väreistä maantienharmaa ja keltainen, tuulee kylmästi ja on erehtynyt laittamaan aamulla sellaista huulipunaa, joka saa kalpeat kasvot näyttämään entistäkin kalpeammilta? Kun puista ja rakennusten katolta tippuu naamaan jättimäisiä sadepisaroita ja pitäisi periaatteessa olla koulussa kirjoittamassa raporttia tai tekemässä tutkimusta tai jotain muuta, mikä kuulostaa hienolta ja mistä siksi puhuu kaiken aikaa, muttei kuitenkaan ikinä jaksa tehdä itse asian syntymisen eteen mitään. Tiedättekö mitä tarkoitan? Tarkoitan sellaista päivää, kun kaikki on tosi hyvin, mutta siitä huolimatta on jotenkin sellainen olo, että tekisi mieli sulkea itsensä jätesäkkiin?

Minäpä kerron!

Sellaisena päivänä sitä ajattelee, että ehkäpä kaiken takana on sittenkin se, ettei ole edukseen valitsemassaan tyylissä. "Ehkäpä olen minimalisti", sitä miettii, kävelee vahingossa kellokauppaan ja ostaa pelkistetyn rannekellon.

Ensimmäiset heteromiehet, joille uuden kelloni esittelin, olivat isäni ja veljeni. (Terveisiä! Jos oikeasti luette tätä blogia joskus niin voittekin varmasti vakuuttaa, etten ole yhtä flippi kuin miltä vaikutan kirjoitusteni perusteella. Kiitos!)
He kommentoivat kelloani seuraavasti:
"No täähän on ihan hyvän tuntunen, tästä ei varmaan tuu mitään allergiaa käsiin" (isä) ja "ihmeellinen mummoväri" (veli).

Se on nude ja se on ihana, piste!
Vai mitä?

“People are always asking, 'Is everything ok?' Look, I was not depressed, ok? I was just freaking exhausted.”

2011-12-13T14:14:00.010+02:00

Nyt seuraa tunnustuksia tunteiden vuoristoradasta.
Toivottavasti niistä on iloa.

Viime viikonloppuna koin hetken, jolloin tajusin, että ei: ei enää tätä.

Sitten tein paljon kaikenlaisia lupauksia. Aion pitää niistä ainakin pari.

Eilinen hyvien asioiden listaaminen ei auttanut, päinvastoin... Elämä ylipäänsä ärsytti mua ihan hulluna iltaan asti. Sanoin yhdelle kaverilleni, että kaiken menemisessä pieleen on oikeastaan jotain levollista. Kun kokonainen korttitalo on kaatunut, ei enää odota eikä pelkää mitään. Sitä vaan istuu paikallaan ja katsoo, mitä tapahtuu.
Sitten nukuin 12 tuntia ja lähdin joogaamaan.

Levittäessäni mattoani salin lattialle muutama tunti sitten, huokaisin syvään. Kaikki jäseneni olivat jumissa pitkien yöunien jäljiltä eikä joogaaminen todellakaan huvittanut. Mutta koska kaikki vitutti jo valmiiksi, saatoin yhtä hyvin aloittaa aurinkotervehdysten tekemisen.

Tulin paremmalle tuulelle vasta kun palasin kotiin. En tiedä, mikä oli seurausta mistäkin, eikä mua itse asiassa edes kiinnosta. Join kahvit, luin Hesarin, petasin sängyn. (Okei en pedannut, mutta petaan ihan kohta!) Nyt kuuntelen Dolly Partonin joululauluja ja aurinkokin paistaa.
Kaikki hyvin, Sisko.

Elämäni flipperissä, olkaa hyvä.

Otsikon sanat on lausunut Mariah Carey, sikäli mikäli thinkexist-sivustoon on luottaminen. Ja miksei olisi?

"Sometimes you have to make the right decision, and sometimes you have to make the decision right"

2011-12-12T11:00:00.009+02:00

Hyvää huomenta!

Maanantai jos mikä on mahtava päivä listata asioita, joista tulee onnelliseksi. Siispä tässä näitä:

  - Coca-Cola light jääkaapissa silloin, kun herää kuuden aikaan aamulla ja on jano
  - alkavan viikon ohjelman tarkastaminen kalenterista, kun tajuaa, että jouluun on enää kaksi viikkoa
  - Alicia Keys
  - Tukholman matkan jatkuva unohtaminen, mistä seuraa se, että ilahtuu kerran päivässä positiivisesti muistaessaan, että sellainenkin reissu on edessä
  - angstisen äidille soitetun sunnuntaipuhelun päättyminen aiheeseen "mitä Sisko haluaa joululahjaksi" (yhden kirjan ja miksei rahaakin)
  - ajatus laventelin tuoksuisesta kynttilästä (aion hankkia sellaisen tällä viikolla)
  - Matin ja Marin tuleva vierailu Suomessa
  - hetket, jolloin tapahtuu jotain yllättävää ja super-kivaa, eikä osaa yhtään aavistaa, mitä siitä seuraa, eikä tarvitsekaan
  - koulumatka suunnilleen Hakaniemeen saakka, koska vielä sen jälkeen saa istua ratikassa aika kauan ennen kuin on perillä
  - Skype
  - Vashti Bunyan
  - sellaisten sähköpostien kirjoittaminen, joilla on taipumusta viedä elämää eteenpäin
  - hyvät soittolistat vuosien varrelta
  - synttäreillä saadut lahjakortit, joita ei ole vielä ehtinyt käyttää
  - suklaa-Mövenpick
  - Leona Lewis -balladit
  - glögi
  - korolliset kengät jalassa juokseminen, koska siitä tulee aina sellainen olo, että on kiireinen ja menestyvä business-nainen (eikö niin?!)
  - Fleetwood Macin "Dreams"
  - Nicon "These Days"
  - koti

Ja näin aloitamme uuden viikon! Tulkoon siitä hyvä.

Otsikko Dr Phililtä.
Kuva Closer-elokuvasta.

I'm an alien, I'm a legal alien

2011-12-11T19:34:00.003+02:00

Eräs ystäväni lähtee helmikuussa New Yorkiin. Aina kun matka tulee puheeksi, alan miettiä omaa suhdettani kyseiseen paikkaan. Se ei ole sieltä yksinkertaisimmasta päästä, tietenkään.

On outoa, että luulin vuosikausia, että New York olisi se paikka, missä voisin virallisesti miettiä elämääni. New Yorkissa voisin juoda paljon kahvia ja suhteuttaa itseni maailmanmenoon, tuntea, että olen virallisesti siellä, missä kaikki taika tapahtuu. Ajattelin, että kokisin suuria tunteita kävellessäni kaduilla, joita pitkin Ryan Adams ja Beyoncé talsivat harva se päivä. Näkisin asiat eri tavalla.

Ajatus siitä, että jossain päin maailmaa olisi paikka, joka tarjoaisi vastauksen jokaiseen kysymykseeni, oli lohdullinen. "Jonain päivänä olen vielä New Yorkissa ja ymmärrän kaiken oleellisen", mietin aina, kun joku Helsingissä risoi.
  Siksi tuntui oudolta, että New Yorkiin pääsi niinkin tavallisella kulkuvälineellä kuin lentokoneella. Kun Tommin ja mun matka koitti, söin koneessa sämpylää, join Coca-Cola lightia ja luin Graziaa aivan kuin saattaisin tehdä Helsingissä minä tahansa päivänä. Katselin muita New Yorkiin matkaavia ihmisiä ja mietin, mikä heitä perillä odottaisi. Osa tyypeistä näytti tympääntyneiltä. Nämä ihmiset tuskin olettivat laillani, että New Yorkin kaduilla heidän päänsä päälle syttyisi lamppu, jolloin he tajuaisivat kaiken, mietin. Ehkä joku viereisiltä penkkiriveiltä oli jopa työmatkalla, ja ehkä hänen matkansa jatkuisi JFK:n kentältä kohti jotain ankeaa. Se tuntui vähän epäreilulta - itsehän olin menossa suorastaan Narnian kaltaiseen paikkaan.

New Yorkissa oli pakkasta. Hostellimme alakerrassa sijaitsi Subway ja kukkakauppa, joka oli auki 24 tuntia vuorokaudessa.
  Yhtenä aamuna jäin nukkumaan kun Tommi lähti vaateostoksille. Kun olin noussut, kävin yksin aamiaisella jollain avenuella. Söin bagelia, join tuorepuristettua appelsiinimehua ja luin InStylea, kun Tommi lähetti tekstiviestin Sohosta ja pyysi mua makutuomariksi vaatekauppaan. Lupasin mennä sinne heti kun olisin syönyt.
  Jäin pois metrosta Urban Outfittersin kohdalla ja kävelin kohti Broadwaytä, kun Tommi soitti. "Missä sä oot?" hän kysyi. "Ihan just Broadwayllä", vastasin. "Mä olen Broadwayllä just nyt! Nähdäänkö kohta Uniqlossa?" Tommi kysyi.
  Kohta me tavattiin Broadwayllä Uniqlon edessä. Ihan kuin me saatettaisiin tavata Helsingissä Stockan kellon alla minä tahansa päivänä.

Koska New York on suurkaupunki, oli ihmisiä tietysti tosi paljon kaikkialla. Sireenien ulinasta päätellen jossain tapahtui koko ajan jonkinlainen onnettomuus. Tuntui siltä, että New York oli suurimmalle osalle ihmisistä vain paikka, jossa tehdään arkisia asioita, kuten käydään töissä ja kävellään paikasta toiseen. Suurimmalle osalle ihmisistä New York tuntui olevan vain yksi suhteellisen tavallinen kaupunki, jonne lentää Helsingistä alle kahdeksassa tunnissa. Aloin ymmärtää tätä ajattelutapaa. Tajusin, että vain harva tiesi New Yorkissakaan, mistä tässä kaikessa on kysymys.

Kun palasin Helsinkiin, jatkoin elämääni normaalisti. Tein Facebookiin pari kuva-albumia New Yorkin matkasta, kävin töissä, tapasin kavereita. Suunnittelin kesälomaa, join kahvia, kasvatin hiuksia, joogasin, hain opiskelupaikkaa.

Pari viikkoa sitten ystäväni alkoi puhua tulevasta New Yorkin matkastaan. Hän sanoi, että voisi miettiä siellä elämäänsä, mistä muistin, että meidänhän piti viime tammikuussa tehdä New Yorkissa sitä samaa Tommin kanssa. Suoraan sanottuna me unohdettiin se, ellei sitten lasketa erästä keskustelua, joka me käytiin kun käveltiin manhattanilaisen puiston reunalla yhtenä talvisena päivänä. Se meni näin:
  Tommi: "Pitäis varmaan miettiä sitä elämää nyt kun ollaan täällä".
  Minä: "Ai niin joo. Mä voisin keskittyä vastaisuudessa uraani."
  Tommi: "Okei."
  Sitten unohdin koko jutun.

Miksi olin luullut, että juuri New Yorkissa päätösten tekeminen olisi jotenkin erityisen helppoa? Oikeastihan olen tehnyt kaikki merkittävimmät päätökseni tässä kaupungissa.

Kuvat löysin googlaamalla sieltä täältä, eivätkä ne varsinaisesti liity merkinnän aiheeseen. Nathan Williamsin kuvan (6. ylhäältä) on ottanut David Harris, muista en löytänyt tarvittavia tietoja, mistä olen pahoillani.

Gloomy is Sunday, with shadows I spend it all

2011-12-11T14:49:00.003+02:00

Eilen nousin sängystä, kävelin peilin eteen ja katsoin itseäni. "Tältä siis näytin pikkujoulujen jälkeisenä aamuna, kun olin 29-vuotias", sanoin.

Tänään aion tehdä kirjallisen suunnitelman koskien tulevaisuuttani. Sen jälkeen käyn pitkällä kävelyllä ja menen nukkumaan.

I'll make it work, you'll make it work, we'll make it work

2011-12-08T21:21:00.014+02:00

Auttakaa! Olen seonnut sairaista platform-kengistä.
  Taas.

Älkää suuttuko, antakaa kun selitän. Kaikki alkoi muutama viikko sitten, kun innostuin Rebeccasta & Fionasta. Heidän "I love you, man" -levynsä kuulosti raikkaalta ja energiseltä, ja Googlen kuvahaku paljasti, että kaksikko paitsi kuulostaa myös näyttää mielettömältä. (Ihan oikeesti ja jälleen kerran haluaisinkin kysyä: miten kaikki ruotsalaiset on aina niin mahtavia?!)

Sitten näin jotain, mikä palautti mut tasan kymmenen vuoden taakse: kengät, joissa on maailman suurimmat pohjat.
  Rebeccalla ja Fionalla oli levynsä kannessa juuri sellaiset jalkineet, mitä olen muistellut vuosien aikana hämmentynein tuntein. Kuljinko todella joskus niin oudot kengät jalassa pitkin lukion käytäviä? Pukeuduinko silloin lähinnä mustaan? Oliko se sitä aikaa, kun olin värjännyt hiukseni sinimustiksi ja leikannut ne lyhyiksi vai sitä aikaa, kun olin tehnyt äidin kanssa hiuksiini ruskeita ja vaaleita raitoja ja sain tukan kiinni? Oliko mulla niittivyö, vai valmistauduinko siinä vaiheessa vanhojen tansseihin ja fanitin Victoria Beckhamin häätyyliä? Mitä luokkatoverini isä ajatteli, kun hän näki minut eräänä iltapäivänä bussin numero 160 päätepysäkillä ja sanoi, että näytän jotenkin "erilaiselta kuin ennen". (Muistan vastanneeni hänelle, että se voi johtua kengistäni. "Nää kengät tuo mulle ehkä vähän lisää pituutta." Ehkä?! Vähän?!)
  Olinko rakastunut Placebon Brian Molkoon vai Kentin Joakim Bergiin?

Kymmenessä vuodessa sitä ehtii unohtaa kaikenlaista.
Mutta se ei välttämättä haittaa. Koska jotkut jutut tulee takaisin.

Jos muistan oikein, meidän lukiossa oli lisäkseni neljä tyttöä, jolla oli super-paksupohjaiset kengät (onko niillä joku nimikin?). "Miten noilla pysyy pystyssä?!" ihmiset kysyivät. Hyvin, vastasin, ja luultavasti ne neljä muuta tyttöä vastasivat kysymykseen samoin omilla tahoillaan. Kengillä oli tosi helppo kävellä, varsinkin lumikinoksissa. Niiden pohjat olivat tasaiset, joten kulkeminen oli yhtä vaivatonta kuin lenkkareilla.

Mitä sitten tapahtui? Ainakin musta tuli ylioppilas. Muutin Espoosta Helsinkiin. Aloinko suunnilleen silloin käyttää lähinnä Converseja? En ole varma, mutta sen tiedän, että pelkkä ajatuskin jättipohjista nauratti. Mietin, miten ihmeessä olin oikeesti liikkunut ihmisten ilmoilla sellaset kengät jalassa.

Kaksi vuotta sitten ostin Vagabondin mustat kiilakorkokengät, jotka kävelin rikki vajaassa vuodessa. Vuosi sitten ostin toiset samanlaiset. Pari päivää sitten googlailin taas Rebeccan ja Fionan kuvia, ja tajusin, ettei super-paksupohjaiset kengät ole lopulta kauhean kaukana nykyisistä lempikengistäni.

Ja sitten se tapahtui.
Sekosin sairaista platform-kengistä. Taas.

No niin. Missä noita myydään?!

Kuvat: Eka on Rebecca & Fiona -promokuvia, toka osoitteesta www.vogue.com.