Supernaiivi, superboring

Tänään luin koulun kirjastossa ruotsiksi Erlend Loen Supernaiivia. Tehtävä on osa ruotsinkielen kurssiani. Kyseinen kurssi ei ole muuten toistaiseksi mennyt osaltani kovinkaan hyvin, kiitos kysymästä. (Onneksi matka Tukholmaan kuitenkin varattiin jo muutama viikko sitten. Todellakin lähden sinne!)


Kuten sanottu, istuin koulun kirjastossa ja luin Supernaiivia. Aurinko häikäisi ja huomasin ilokseni, että ymmärsin tekstiä. Röda bollar blabla. Cyklar blabla. Aerodynamik blabla. 
  Se oli virallista: Supernaiivi on niin simppeli kirja, että sen sanoman tajuaa varmasti lähes millä kielellä tahansa. 


Yhtäkkiä havahduin yllättävään tunteeseen. Kirja ärsytti minua. 


Röda bollar blabla. Cyklar blabla. Aerodynamik blabla. Röda bollar blabla. Cyklar blabla. Aerodynamik blabla. Röda bollar blabla. Cyklar blabla. Aerodynamik blabla.


Kirja, josta sekosin lukiossa, sai minut nyt raivon partaalle. Olisin halunnut alkaa huutaa opuksen päähenkilölle: "Unohda jo se helkkarin pallo! Lopeta lässyttäminen! Tee jotain!"


Kun olin 17, ajattelin, että Supernaiivi on mahtavin kirja koskaan. "Ihanan yksinkertaista, mutta silti niin diippiä", huokailin itsekseni pitkin lukion käytäviä. "Olen rakastunut Erlend Loeen!"


En tiedä, olenko iloinen vai surullinen siitä, että suhtaudun näin 29-vuotiaana kirjaan toisella tavalla. Olen luultavasti tullut aikuiseksi. Olen lahjaton, ruma, tylsä, katkera ja kyyninen. Säälin itseäni. Olen väsynyt enkä osaa iloita mistään. Elämäni näyttäytyy minulle sarjana epäonnistumisia. Itken itseni uneen. Kadun, etten koskaan ilmoittautunut Tenavatähteen. Ehkä se olisi ollut mahdollisuuteni osua kultasuoneen. 
  Kävelinkö onneni ohi jo alle 10-vuotiaana?


Vaikea sanoa.


Tietysti voi olla, että Supernaiivi on edelleen ihan kiva kirja. Ehkä mä vaan oon superpaska ruotsissa.


Kuva: Terry Richardson

Maaliskuuta (ja huomista) odotellessa

Voi että tuntui tänään hyvältä kirjoittaa kalenteriin maaliskuisen lauantain kohdalle "NINA". Se tarkoittaa sitä, että menen lähitulevaisuudessa aamiaiselle ystäväni kanssa.
  Taas on jotain, mitä odottaa, vaikkei tässäkään hetkessä mitään vikaa ole! Suoraan sanottuna olen super-hyvällä tuulella!


Niin joo, aamiaisista piti vieä sanomani... Haaveilen tosi usein aamiaisista kahviloissa. Sellaisista aamiaisista, joilla voisi syödä leipää ja juoda kaksi tai kolmekin kuppia kahvia ja mennä sitten joko kotiin päiväunille tai kaupungille pyörimään. 
  Käyn ihan liian harvoin pitkillä aamiaisilla, suhteessa vaikkapa siihen, kuinka usein käyn baareissa juomassa viinaa. 
  No, se siitä epäkohdasta.


Päivän toinen aihe, olkaa hyvä:


Sain tässä iltasella puhelun. Miehen ääni kysyi minulta, haluanko ottaa osaa tutkimukseen, jonka tarkoituksena on selvittää jotain Helsingin Sanomien lukijoista. Sanoin, etten voisi juuri nyt puhua. Se johtui siitä, että minulla oli ruokaa suussa, mutten sanonut sitä miehelle, koska ajattelin, että se olisi voinut kuulostaa oudolta. (Näin jälkeenpäin ajatellen en tosin tiedä, olisiko siinä ollut mitään outoa. Kai puhelinmarkkinoinnin parissa työskentelevät ihmiset kuulevat kaikenlaista.) "Voitko soittaa myöhemmin?" kysyin mieheltä kohteliaasti. 
  Hän ehdotti huomista. 
  Koska tämä viikko on koulussa todella kiireinen, en voinut luvata, että olisin huomenna tavoitettavissa. Tietysti kerroin tämänkin miehelle, joka alkoi jo kuulostaa hieman kyllästyneeltä. Ymmärrän häntä toki hyvin. Varmastikin ihmiset sanovat miehelle päivittäin yhtä ja toista vain päästäkseen hänestä eroon.
  
Mutta minä olen erilainen. I'm special! 


Koska minä osallistun mielelläni kaikenlaisiin kyselyihin, aloin miettiä asiaa tarkemmin. Tulin siihen tulokseen, että ehkä minulla olisi sittenkin huomenna aikaa vastailla miehen kysymyksiin. Jossain välissä ehtisimme kyllä jutella. Sanoin tämän hänelle. "Jospa siis soittaisit minulle vaikka huomisiltana?" pyysin kauniisti.


Kuulin älypuhelimestani syvän huokauksen. 


"Katellaan", mies sanoi. 


Olen aika varma, ettei hän soita minulle enää koskaan.


Kuva: allaboutmadonna.com

Aikuinen nainen mä oon

Miksi ihmiset niin usein sanovat, että on ihanaa olla aikuinen. "Voi syödä jäätelöä koska tahansa! Suklaatakin voi ostaa vaikka joka päivä!"


No, mä ostin tänään koulun jälkeen Alepasta pussillisen Susu Original Paloja. Söin ne nälkääni samantien.  
  Vaikka tästä on jo pari tuntia, on mulla yhä paha olo.


Olisi ihan kiva, jos joku sanoisi välillä, että älä osta pussillista Susu Original Paloja. "Sä syöt koko pussin kuitenkin heti ja sitten valitat siitä, kuinka on paha olo. Söisit ensin kunnon ruokaa." 
  Saattaisin kiukutella hetken, mutta jättäisin suklaat ostamatta. Ei tulisi pahaa oloa.


Kun myöhemmin istuisin tietokoneella painamassa loputtomasti refresh-nappulaa, tämä henkilö tulisi taas viereeni. "Lopeta tuo heti, ja ala kirjoittaa yrittäjäominaisuuksista sekä yrittäjyydestä. Ota itseäsi niskasta kiinni. Pystyt siihen kyllä."


Äiti, mulla on ikävä sua! 


(Itsekurin kanssahan tällä ei ole mitään tekemistä.)


Hyi, mikä olo.


Kuva: netistä

Palohaavat ja induktioliedet - they are so happening

Viime vuorokausi on ollut tapahtumarikas. Kaikki alkoi siitä, kun pyörin eilen nälkäisenä Kampin keskuksessa ja soitin Marikalle. Kysyin, lähtisikö hän kanssani Bamboo Centeriin syömään. 
  Marika oli toisella puolella kaupunkia, joten en saanut toivomaani seuraa. "Tee ruokaa itse", hän ehdotti.


Tajusin, etten ollut aikoihin kokannut. Soimasin hetken itseäni siitä, että syön liikaa take away -ruokaa.


Päätin valmistaa sosekeittoa ja viettää ihanan lauantai-illan kotona all by myself. Ostin Now-lehden ("Gossip Gets Glamorous") ja Grazian, bataatin, perunoita, inkivääriä, kermaa sekä korianteria.
  Olin valmis.


Illalla kuuntelin soittolistaa, jonka olin koostanut aiemmin päivällä säestämään mehuntekosessiotani ja sekoitin liedellä porisevaa keittoa. Nautin itsenäisestä elämästäni ja haaveilin tulevasta keväästä. (Siitä tulee nimittäin hyvä kevät, mutta se onkin jo eri merkinnän aihe.)


Ja sitten se tapahtui. 


Tulikuumaa keittoa pulpahti kattilan pohjasta vasempaan ranteeseeni. Auts. Siirsin käteni kraanan alle ja valutin kylmää vettä palohaavan päälle. Haukoin henkeä. Tunsin, kuinka otsalleni ilmestyi hikeä. Musiikki soi. Koska olin yksin, olisi tuntunut oudolta manata tapahtunutta, joten olin hiljaa. 
  Hiki otsallani muuttui kylmäksi. Ranteeseeni sattui uskomattoman paljon. 
  Keitto kiehui yhä liedellä. Minun oli pakko sekoittaa sitä oikealla kädelläni. Keittoa pulpahti oikean käteni peukaloon. En voinut uskoa sitä. Viskasin kattilan kylmälle levylle ja siirsin oikean käteni hanan alle, ihan siihen vasemman käteni viereen. Ranteeseeni ja peukalooni sattui uskomattoman paljon. Musiikki soi. En sanonut mitään.


Olin tehnyt elämässäni miljoona kertaa sosekeittoa, eikä tällaista ollut tapahtunut koskaan ennen. Omituista! 


Päätin niellä tuskani ja syödä pari lautasellista keittoa. Tein niin. Sitten kaadoin itselleni lasillisen punaviiniä ja katsoin kolme jaksoa Sex and the cityä.


Kun kahden aikaan painoin pääni tyynyyn, toivoin, että aamulla kaikki olisi paremmin.


Yöllä heräsin muutaman kerran ja tunsin, kuinka ranteeni eli omaa elämäänsä. Siihen oli noussut nukkuessani jättimäinen rakkula. 


Aamulla pyörin Googlessa. Selvisi, että olin saanut sosekeitosta toisen asteen palohaavan. Järkytyin ja otin tottuneesti marttyyrin roolin. Tukin sosiaalisen median erilaisilla kuvilla rakkulastani.

Puolen päivän jälkeen lähdin Espooseen juhlistamaan äitini syntymäpäivää. Koska hän on äitini, sitoi hän ranteeseeni siteen ja antoi minulle ruokaa.


Mummini, vaarini, veljeni ja isäpuolenikin olivat paikalla. 


Söin perunamuussia ja pinaattilettuja. Muut söivät perunamuussia ja lohta. (Paitsi vaarini, jolle oli tarjolla poroa. "Tiedättekö, mitä yhteistä on kahvipannulla ja Lapilla?" hän kysyi. Vastaus: molemmissa on poroja.)


Puhuimme paitsi palohaavastani myös siitä, kuinka mummini saa ensi viikolla uuden lieden. Äidilläni on induktioliesi ja sanoin mummille, etten suosittele induktioliesiä kenellekään. Lisäsin, etten ymmärrä niitä. (Mielestäni induktioliedet ovat arveluttavia.) 
  
Hain lisää perunamuussia ja pinaattilettuja.


Pian liedeltä alkoi kuulua omituisia ääniä. Käryäkin ilmaantui. Isäpuoleni ehti laittamaan liesituulettimen päälle ennen kuin palohälytin alkoi soida. Pinaattiletut olivat käristyneet pannulle. 
 "Pistitkö lieden kuumemmalle äsken?" äitini kysyi minulta. Kohotin kulmakarvojani ja katsoin häntä loukkaantuneena. "No en, miksi olisin pistänyt? En tehnyt mitään!"


Kukaan ei tiennyt, mitä oli tapahtunut.


"Tämä liesi on täysillä", isäpuoleni sanoi ihmeissään. 


Pian selvisi, että olin pudottanut nokareen perunamuussia induktioliedelle kun otin lisää ruokaa. Moderni liesi oli luullut, että olin painanut sitä kuumemmalle. Siksi pinaattilettupannu oli kärähtänyt. Loogista, eikö totta?
  "Sä olet kyllä taitava", äiti nauroi.


Niin oonki. 
Ja induktioliedet - no, ne nyt vaan on arveluttavia. Kuten jo sanoinkin.


Olen aina ollut sitä mieltä, että oon enemmänkin take away -ruokaihmisiä.

"But I always wanted to be pretty"

Olen lehtitaivaassa ja kofeiinin aikaansaamissa onnenpöllyissä. 


Tämä on täydellinen päivä.


Onko mitään hienompaa kuin lauantai, johon herää ilman herätyskelloa ja krapulaa?


Viime yönä ennen kuin aloin nukkua, luin syyskuun britti-Ellen loppuun (luitte oikein, syyskuun... but I've been busy!). Lehdessä oli Dolly Partonin haastattelu, mistä tulin todella hyväntuuliseksi. 


Tiedättekö sen tunteen, kun olette väsyneitä toitottamaan omia mielipiteitänne muttette silti pysty pitämään suutanne kiinni? Kun maailman epäkohdat ärsyttävät suunnattomasti ja tiedätte, että olisi kaikkien etu, jos vain keskittyisitte etsimään pilvistä niiden hopeareunuksia... mutta jostain syystä ette tee sitä. Ette pysty. Joten jatkatte valittamista ja katsotte itseänne ulkopuolelta ihmetellen, miksette voi jo antaa asioiden olla. Näette painajaista, jossa olette joogaamassa eikä jalkanne taivu ollenkaan. Olette varmoja siitä, ettette tule koskaan saavuttamaan niitä asioita, mitä elämältänne haluatte. Itse asiassa tulette siihen tulokseen, ettette edes halua elämältänne mitään. Tarkemmin ajateltuna kaikki on nimittäin täyttä paskaa. (Kyllä, puhun hiihtolomaviikostani.)


Tiedättekö, mitä tarkoitan?


Sitten yhtenä yönä makaatte peiton alla ja luette syyskuun britti-Ellestä Dolly Partonin haastattelua. Ja Dolly Parton sanoo jotain, minkä seurauksena muistatte, mistä tässä kaikessa olikaan kyse.


Olen melko varma, että hymyilin vielä silläkin hetkellä kun nukahdin.

Mainitsinko jo, että tämä on täydellinen päivä?

I said I'm sorry momma! I never meant to hurt you! I never meant to make you cry, but tonight I'm cleanin out my closet

Se näyttää niin viattomalta, katsokaa vaikka! Tuolta kirjahyllyn päältä se on vartioinut tekemisiäni jo pari vuotta. Kiitos siitä.


Mutta eilen tapahtui jotain.


Pyyhin pölyjä, kun posliinikoira otti ja putosi lattialle. Matkalla parkettiin se osui tietokoneeni ruutuun.


Ruutuun tuli rivi naarmuja, posliinikoiralle taas ei käynyt mitään. 


Nostin koiran kylmänrauhallisesti takaisin hyllyn päälle. 
Sinne pääsi myös kahvikuppi, jonka ostin muutama vuosi sitten Kööpenhaminasta. 

Surullisiakin uutisia on. 


Nukkumaija voi huonosti. Sen lehdet ovat käpertyneet omituisesti ja kasvi vaikuttaa muutenkin siltä, että päivänä minä hyvänsä se on menoa. 


En ymmärrä, mitä olen tehnyt väärin. 


Ehkä en vain ole kasvi-ihmisiä.

Pitkien yöunien jälkeen on poutasää

Menin eilen nukkumaan jo ennen kymmentä. Olin väsynyt ja stressaantunut. En osannut lopettaa ajattelemista.
  "Koska luen ruotsia?"
  "Milloin kirjoitan ryhmätyötä varten viestinnästä ja demokratiasta?"
  "Pyykit on haettava kuivumasta heti kun herään."
  "Minun on yhdistettävä sukkaparit jo pesutuvassa."
  "Menisinkö huomenna leffaan?"
  "Mitä teen tuolle paperipinolle, jonka olen kasannut jakkaran päälle?"
  "Voin hyvin elää koko elämäni yksin."
  "Kävisinkö huomenna joogaamassa heti aamusta vai vasta iltapäivällä?"
  "Miksi olen aina kirjoittanut niin pitkiä lauseita?"
  "Haluan pyöreät aurinkolasit."


Heräsin virkeänä yhdeksältä ja mietin, mitä kaikkea minun oikeasti pitää tänään tehdä. Kun olin hakenut pyykit, tajusin sen. Minun ei tarvitse tehdä tänään juuri mitään.
  Nyt on hiihtoloma. 


Ensi viikko on asia erikseen. Silloin voin taas stressata.


Kohta silitän vähän vaatteita. Jossain vaiheessa käyn joogaamassa. Jos jaksan, menen illalla leffaan.


Katellaan.

Tuleva kesä näyttää vielä helmikuussa tältä

Mulla oli äsken ajatus. Sitä ennen olin miettinyt, etten tiedä, mistä kirjoittaisin tänne tänään. 
  Ja kuten jo kerroinkin, sitten sain ajatuksen. 
  Innostuin hetkeksi. 
  Ja unohdin, mistä oli kyse.


No, jaaritellaan sitten muuten vaan!


Googlasin juuri Bethany Cosentinoa (kuvassa). 
  Haluaisin ehkä farkkutakin. Pyörittelin tänään sellaisia käsissäni Kierrätyskeskuksessa, mutten jaksanut ostaa. 
  Pitäiskö sittenkin?


Äsken sain tekstiviestin ja kun menin hakemaan puhelinta (joka on latauksessa sängyn vieressä), löin varpaani jakkaraan.


Eilen söin Sassun kanssa laskiaispullat Strindbergillä. "Eikös tänään ole laskiaistiistai?" Sassu kysyi. "Hmmm. Eikös tänään ole maanantai?" ihmettelin minä.
  (Ei me hiihtolomalaiset pelkästään olla pihalla.)

Ai niin! Nyt muistan! Mun tämänpäiväisen kirjoituksen aihe oli ensi kesän Flow-festarit ja Madonnan keikka!
  Eivätkös Björk ja Madonna esiinny Helsingissä samaan aikaan ensi kesänä? 
  Ennen kuin ehdin edes alkaa vaikeilla kumpaa menisin katsomaan, näin merkillistä unta. Unessani sain hermoromahduksen tosta noin vaan ja huusin epämääräiselle ihmisjoukolle: "Älkää kysykö minulta mitään! Lopettakaa! En ole kiinnostunut Madonnasta enkä Björkistä! Haluan vain, että Christina Aguilera tulee Suomeen!"


En ihan tiedä, mistä tuo uni tuli. Kenties silti ensi kesänä jätän Flow'n oikeesti väliin sen sijaan, että vain uhkailisin tekeväni niin. 


Watch this space.


Kuva: Pete Ohs

It's Britney, bitch

Tehty mikä tehty. Halusin Britney-julisteita, sain Britney-julisteita.


Onneksi mulla on nyt hiihtoloma ja aikaa miettiä, että mitähän helvettiä mä noille kaikille kuville teen.


Eli hyvää hiihtolomaa mulle!

Vielä kerran, Whitney

Tässä linkki tekstiin, jonka kirjoitin tänään Whitney Houstonista. En ole ihan varma, vastasiko juttuni koulun nettilehteen varsinaisesti tehtävänantoa, mutta mitä sitten. 


I did it for Whitney.


Oho, meinasin laittaa tähän vahingossa hymiön.


Öitä.


Kuva: WarnerBros

I'm gonna be a supermodel

That's Ren and Stimpy. They're way existential. 


  - Cher Horowitz, Clueless


Kuva: jostain netistä

I ain't no Juhan af Grann, but...

Eilen kävin Marikan kanssa Heurekassa. "Mennäänkö me sinne planetaarioonkin?" Marika kysyi alkuviikosta, kun katsoimme lippujen hintoja netistä. "En mä oikein tiedä. Aika kallishan se on", sanoin. "Mutta etkös sä ollut kiinnostunut nimenomaan avaruudesta?" Marika ihmetteli. "Aah, joo. Planetaariossako siitä kerrotaan? Hmm. Niin. Okei. Suoraan sanottuna luulin, että planetaariossa olisi delfiineitä", tunnustin. 


"Planeetta - planetaario. Delfiini - delfinaario", Marika valaisi minua kun istuimme junassa matkalla Tikkurilaan.

Perillä Heurekassa sain kolikon, missä on oma sivuprofiilini. 


Näimme myös "Tiellä tähtiin" -elokuvan. Se oli juuri sitä, mitä tarvitsin. Vuokko Hovatta kertoi rauhallisella äänellä, että viiden miljardin vuoden päästä aurinko ei enää lämmitä planeettaamme. Siihen on tosi pitkä aika, ja Vuokkokin sanoi, että viiden miljardin vuoden kuluttua ihmiskunta voi olla muuttanut jo jonnekin ihan muualle asumaan. 


Että silleen.


Tulin lopulta siihen tulokseen, että planeettamme ulkopuolellakin on mitä todennäköisimmin elämää. Ainakaan en suhtaudu vaihtoehtoon yhtä skeptisesti kuin ennen.


Tiesittekö, että avaruudessa kiertää härveli, josta kuuluu tervehdyksiä 50 eri kielellä? Minä en ollut tiennyt. Me ihmiset ollaan lähetetty se sinne ja ne terveiset on laitettu kojeeseen eri kielillä ihan vain siltä varalta, että joku niistä kuulostaisi muukalaisista tutulta. 
  Jossain avaruudessa kuuluu ehkä juuri tälläkin hetkellä "bonjour", tällä samalla hetkellä kun istun tässä krapulapäissäni ja poden huonoa omaatuntoa siitä, etten kirjoita koulun nettisivuille blogimerkintää. (Mistä mä sen muka voisin kirjoittaa? Elämästä avaruudessa? Siitä, kuinka join eilen liikaa ja ajattelin aamuyöllä, että yksin baarista kotiin palaamisessa on itse asiassa oma ylellisyytensä? (Okei, ei se nyt ehkä ylellistä ollut, mutta äskeinen lause sai mut kuulostamaan ihanasti siltä, että homma on ns. hallussa, joten en deletoi sitä.) Whitney Houstonista? Asioista, jotka mun pitäisi tehdä? Miehistä? Naisista? Rakkaudesta? Ahdistuksesta? Onnesta? Koirista? Kissoista? Linnuista? Argh! Sanokaa mulle, mistä mä kirjoitan! Se, että aihe liittyisi edes etäisesti kahviloihin, olisi plussaa.)


Heurekassa oli rottakoripalloakin. Lyhyesti sanottuna rotat pelasivat koripalloa. 


Paljon on kaikenlaista.

PS. Kiitos eilisestä ja terveisiä kaikille, keitä illan aikana kohtasin. Se oli huippua! Mun on ehdottomasti palattava aiheeseen myöhemmin.


5. kuvan ylh. otti Marika. Kiitos siitäkin!

I believe the children are our are future

Heippa, pienet ystäväiseni! Kiitos, että sain pitää vähän vapaata kirjoittamisesta. Se teki hyvää!

Eilisiltana asiat loksahteli paikalleen. Tunsin itseni hyödylliseksi ja aikaansaavaksi ihmiseksi. 

  Mutta se on pitkä juttu, enkä edes tiedä, kuinka kiinnostuneita olette urakriisistäni.

Tänään kävelin hyväntuulisena pitkin Lönnrotinkatua ja kuuntelin Whitney Houstonin voima-balladia. Aurinko paistoi ja olin iloinen siitä, että olin päässyt alkuviikkoisen lamaannukseni yli. Olin täynnä positiivista energiaa!

Vastaani käveli nainen koiran kanssa. En kuullut muuta kuin Whitneyn äänen, joten ihmetykseni oli suuri kun näin, että koiran päälle lensi yhtäkkiä jotain. Karkkia! Abit heittivät karkkia rekasta! Penkkarit! 

Koira ja minä olimme ihmeissämme, koira luultavasti siitä, että sen selkään osui karkki, minä siitä, että omista kirjoituksistani tulee tänä keväänä kuluneeksi 11 vuotta, että olin niin paljon paremmalla tuulella kuin eilen tai toissapäivänä, että Whitney Houston on kuollut ja että olin menossa kouluun koska olen aikuisopiskelija.

  Itketti ja hymyilytti.

 Karkkeja lensi lisää minua ja koiraa päin. Uskon, että me molemmat olimme kilahtaa sillä sekunnilla.

  

Sitten kokosin itseni. Keräsin kourallisen karkkeja lumesta kuten kuka tahansa olisi tehnyt ja jatkoin matkaani.

Pian istuin ratikassa ja kuuntelin taas "Greatest love of all" -kappaletta. Muistelin hetki sitten näkemiäni abiturientteja ja heidän nauravia kasvojaan. Mietin, millaista elämäni oli 11 vuotta sitten. 

Pohdin, olisinko voinut olla nauramatta abi-rekassa. 

  Sitä en saa koskaan tietää, koska vuonna 2001 olin sitä mieltä, että haalarit näyttivät typeriltä ja olin varma, että rekassa tulisi "aivan saletisti helvetin kylmäkin". Jätin siis penkkariajelun väliin. 

Harmi. Se olis voinut olla kiva päivä.

Happy Valentine's Day

Hei ja hyvää ystävänpäivää kaikille! Arvatkaa, kuinka monta romanttista viestiä olen saanut merkittävän juhlan kunniaksi? 


Vinkki: en montaa.


Täyttää paskaa koko ystävänpäivä!


No, kohta saa suklaata. (Kunhan ensin hakee sitä kaupasta. Kaikki pitää tehä ite.)


Kuva: Madonnan Material Girl -videosta (ja joltain nettisivulta)

Down and up and down and up and down and up and down, down and up and down and up and down and up and down

Olipa turha päivä, ei voi muuta sanoa. Olen koittanut aamusta saakka lietsoa itseäni hyvälle tuulelle, mutta epäonnistunut surkeasti. 


Kaikki on pielessä.


Olen tyhmä, ruma ja laiska. Kotini on epäjärjestyksessä. Kukaan ei rakasta minua.


Onneksi on verigreippejä.


Huomiseen.

On uusi päivä huominen

Good night, Rose. Go to sleep, honey. Pray for brains. 
  
  - Dorothy, The Golden Girls


Kuva: Jostain netistä!

You'll find your point when you will exhale

Tässä mä nyt kyhjötän, juon veriappelsiinimehua ja kuuntelen Whitney-balladeja. Siinä meni taas yksi voimauttaja. 


Hyvää matkaa, Whitney. 


Bodyguardin soundtrack oli ensimmäisiä CD-levyjä, joita ostin. Olin suunnilleen kymmenen kun kuuntelin kuulokkeilla olohuoneessa I will always love you -kappaletta kerta toisensa jälkeen ja tuijotin kansilehtisen kuvia. Whitney oli silloin kaunein kaikista.


Tänään mä olen 29-vuotias eikä Whitney Houston elä enää. Tuntuu oudolta, mutta sellaista se on. It is what it is.

The first the last eternity

Katsoin eilen ystäväni luona uutisia. Niissä näkyi revontulia, joita joku oli kuvannut avaruudesta. "Mitenkäs noi revontulet syntyikään?" kysyin, ja siinä samassa uutisissa kerrottiin, että revontulet ovat valoilmiöitä, jotka syntyvät, kun aurinkotuulen varatut hiukkaset osuvat Maan ilmakehään. 
  Selvä. 
  "Ahdistaa niin paljon tuo avaruus", vaikeroin. "Avaruus ja äärettömyys. En kertakaikkiaan voi miettiä niitä." Ystäväni ei ymmärtänyt minua. "Mikä niissä nyt ahdistaa? Mun mielestä on vaan hienoa ajatella, ettei ole mitään rajoja. Että kaikki on periaatteessa mahdollista!" 


Tajusin, etten ollut koskaan pohtinut äärettömyyttä tuolta kantilta. Se, että elelen suhteellisen pienellä planeetalla on minusta lohdullista vain silloin, kun olen tehnyt jotain todella noloa. Jos olen vaikka lentänyt Tavastialla dj-pöytää päin ja kaatunut sitten bailukansan edessä tanssilattialle, saatan ajatella, että tapaus on lopulta aika mitätön tässä maailmankaikkeudessa. "Helsinki on Suomen pääkaupunki ja Suomi vain pieni osa koko maapalloa. Maapallo taas killuu avaruudessa ja kenties jonain päivänä räjähtää omaan mahdottomuuteensa. Niin. Ja sitten on vielä äärettömyys. Tässä mittakaavassa oma sekoiluni on kai aika pieni juttu, voin kyllä poistua tänäänkin kotoani pää pystyssä." 
  Mutta kuten jo sanoin, muuten avaruus ja äärettömyys ahdistavat minua. Kaikki ne kysymykset, mihin en tunnu koskaan saavan vastausta... Mitä kaikkea avaruudessa on? Mistä kaikki on saanut alkunsa? Mihin kaikki päättyy? Onko olemassa planeetta, jolla asuu parempia versioita meistä ihmisistä? Sellaisia, jotka eivät roskaa eivätkä tuhoa omaa tilaansa? Ja ovatko he edes ihmisiä? Minkälaisia ovat heidän kauneuskäsityksensä? Kirjoittavatko he? Onko heillä oma versionsa internetistä? Mitä he mahtaisivat ajatella siitä, että täällä maapallolla moni on koukussa Facebookiin? Pelkäävätkö he kuolemaa? Korostavatko he omaa statustaan ostamalla kalliita asioita, kuinka paljon he olisivat valmiita maksamaan esimerkiksi laukusta? Mikä on heidän rahayksikkönsä? Minkä he mieltävät köyhyydeksi? Miettivätkö he, onko heidän planeettansa ulkopuolella elämää? Kiinnostaako se heitä edes? Onko siellä ketään?! Vastatkaa minulle!


En jaksa.


Joka tapauksessa päätin eilen, että piipahdan jonain päivänä Heurekassa. Tiedän ehdottomasti liian vähän planeetoista ja tähdistä. Universumista yleensäkin.


Kuva: AP

Sinne saattaa löytää vaikka paikallansa pysyy

Nyt tuntuu perjantailta! Olen vapaa! Paraati!


Tämän päivän vietin helvetissä nimeltä Wikipedia. Tein elämäni toisen Wikipedia-sivun enkä viitsi kaunistella kun kerron, minkälaista se oli. Se oli yksinkertaisesti kamalaa. Tässä teille vinkki: Jos joku joskus pyytää teitä tekemään Wikipedia-sivun, sanokaa näin: "Se on yhtä tuskaa enkä tekisi sitä mistään hinnasta!" (Ei kestä kiittää!)
  Ainoa lohtuni löytyi vastapäisten talojen katoilta. Niinä hetkinä kun pidin taukoa koodaamisesta, kävelin ikkunan eteen ja katsoin lumenpudottajia työssään. "Voisin tietysti olla myös lumenpudottaja", ajattelin ja verryttelin jäseniäni lämpimissä sisätiloissa.


Mutta nyt olen valmis, viikonloppu voi alkaa. Jos joku vielä epäröi, ansaitsenko todella parin päivän joutilaisuuden, niin kerrottakoon seuraavaa:
  Olin eilen oppilaslehden palaverissa, ja kurssia vetävät opettajat kysyivät, missä vaiheessa olen muotijuttuni kanssa. (En olekaan tainnut mainita, että teen koulumme lehteen muotijuttua! Se on mahtavaa!) Ymmärrän kyllä, ettei kukaan ehkä odottanut, että olisin tehnyt mitään projektini eteen. Koin todellisen Edina Monsoon -momentin, kun pääsin sanomaan: "Huomiseen mennessä selviää, onko jutulle kuvaaja, samoin se, kenet saan malliksi. Kävin tänään hakemassa vaatteita kuvauslainaan ja katsomassa aurinkolasit valmiiksi ja eilen hoidin juttuun hiustuote- ja meikkisponssit. Eli se on ihan hyvällä mallilla." Huone hiljeni kollektiivisesta ihmetyksestä. "Sinähän olet ollut ahkera!" yksi opettajista ihasteli.
  Niin olenkin. Olen oman elämäni lumenpudottaja.


Mieletöntä viikonloppua muillekin kuin itselleni! Moikka!


Kuva: Crazy Beautiful -elokuvasta

This is the return of the space cowboy

Löysinhän mä viimeinkin vanhat kunnon lehmähousuni. Maksoin näistä joskus ainakin 300 markkaa.


Tänä keväänä on pakko järjestää ysäribileet.

You've got me feeling emotions

Aamulla (tai no, puolenpäivän aikaan) kun heräsin, ajattelin, että tämä on ihan tavallinen päivä. Keskinkertainen keskiviikko kerrassaan. Kävisin testaamassa yhtä kahvilaa, menisin kouluun ja tulisin kotiin. 


Olin väärässä.


Kun avasin jääkaapin, tajusin, että olin unohtanut ostaa eilen maitoa! Hätäännyin. Kuinka nyt käy aamukahvini?! En todellakaan halunnut mennä kauppaan heti herättyäni, se oli selvää. Siispä tein surullisena päätöksen juoda espressoa ja koitin lohduttaa itseäni ajatuksella siitä, että olin saanut Tommilta synttärilahjaksi nätin espressokupinkin.


Ja sitten se tapahtui. Sekosin espressosta. "Tässäpä vasta helppo, nopea ja piristävä juoma!" ajattelin.
  Päätin kofeiinikilareissani alkaa juoda arkisin espressoa, maitokahvi olkoon tästedes hitaiden viikonloppuaamujeni ylellisyys.


Kiitos, espresso, pystyn ansiostasi mihin tahansa. 
Maailma, varo! Täältä tulen!

Here you come again, just when I'm about to get myself together

En tiedä, mitä tapahtui sen jälkeen kun olin kirjoittanut kahviloista... Tai no, tiedänhän mä: sekosin. Tätä juttua on varmaan syytä vähän pohjustaa.

No niin. Olen pukeutunut viime viikkoina aika paljon yksivärisiin paitoihin ja farkkuihin. Olen käyttänyt hillitysti silmämeikkiä. (Okei, se nyt johtui siitä, että mulla oli kyynelkanavan tulehdus, mutta silti.) Olen sanonut itselleni, että saatan hyvinkin olla minimalisti ja yrittänyt ajatella, että selkeyteen kannattaa pyrkiä monissa asioissa. 


Hetkittäin onnistuinkin tuntemaan oloni hyväksi. 

  Mutta sitten alkoi ahdistaa.

Joten kävin vähän läpi vanhoja lehtiä ja leikkelin niistä kuvia seinälle. (Lisäksi aloin huutaa Britney Spears -julisteita huuto.netissä, mutten halua puhua siitä!)

No joo. Ehkä mun täytyy miettiä tätä vielä. En tiedä. Joka tapauksessa en ole minimalisti.

You're a superstar, yes, that's what you are

Tästä se kesä voi alkaa

Miksikö järjestin pienen kesämuotikatsauksen Photo Boothin edessä? Tietysti siksi, että teen mitä tahansa välttyäkseni kirjoittamasta erästä koulutehtävää. Toisin sanoen terveisiä tyhjän TextEditin ääreltä! (Voitteko kuvitella, että jopa aihe "kiva kahvila" vetää mut sanattomaksi, kun siitä on pakko kirjoittaa? "Mitä mä nyt muka voisin kahviloista kirjoittaa?! En mitään! Vihaan kahviloita! Vihaan myös kahvia! Huokaus! En jaksa! Opiskelenko väärää alaa? Miksi ylipäänsä aloin opiskella 29-vuotiaana? Onko normaalia, että haluaisin ilmoittaa Twitterissä ottavani aurinkoa Los Angelesissa sen sijaan, että istun tässä ja odotan, että tekstini kahviloista valmistuu itsestään? Eskapismi - uhka vai mahdollisuus?")


Mutta ketä nyt koulutehtävät ja kriisit kiinnostaa, munhan piti kirjoittaa kesästä ja panamahatusta!


Sinä päivänä kun ostin panamahattuni, mulla oli vielä lyhyt tukka. Muistan selkeästi kesäillan, jolloin hattu oli päässäni ensimmäistä kertaa. Istuin kavereideni kanssa ruutumekko ylläni Koffin puistossa ja join lonkeroa. Joku otti minusta valokuvan, missä näytin yleisen mielipiteen mukaan Tony Halmeelta. (Se johtui siitä, että olin niihin aikoihin seonnut "kultaisista" kettingeistä. Ainakin toivon, että se johtui siitä.)


Olispa taas kesä. 


Tai olispa vaihtoehtoisesti kello jo viisi. Siihen mennessä mun kahvilatekstin tulis olla valmis. Näin sovin pari tuntia sitten itseni kanssa. Siispä lopeta lorviminen, Sisko. Ota panamahattu pois päästä. Ajattele kahviloita. Kirjota edes jotain, ihan sama mitä. Tähän tyyliin: "Kahviloissa on mukava rentoutua. Voi valita, haluaako kahviinsa maitoa vai kermaa. Mustanakin voi toki juoda. Vitriineistä voi valita suolaista tai makeaa. Sisustus on persoonallinen. Lämpimänä talvipäivänä kaakaokin lämmittää. Asiakkaita riittää. Ikkunasta näkyy ohikulkijoita. Asiakaskunta on monipuolinen."
  Très bien. Kyllä sä osaat.


Hyvä on.