Eilisiltana asiat loksahteli paikalleen. Tunsin itseni hyödylliseksi ja aikaansaavaksi ihmiseksi.
Mutta se on pitkä juttu, enkä edes tiedä, kuinka kiinnostuneita olette urakriisistäni.
Tänään kävelin hyväntuulisena pitkin Lönnrotinkatua ja kuuntelin Whitney Houstonin voima-balladia. Aurinko paistoi ja olin iloinen siitä, että olin päässyt alkuviikkoisen lamaannukseni yli. Olin täynnä positiivista energiaa!
Vastaani käveli nainen koiran kanssa. En kuullut muuta kuin Whitneyn äänen, joten ihmetykseni oli suuri kun näin, että koiran päälle lensi yhtäkkiä jotain. Karkkia! Abit heittivät karkkia rekasta! Penkkarit!
Koira ja minä olimme ihmeissämme, koira luultavasti siitä, että sen selkään osui karkki, minä siitä, että omista kirjoituksistani tulee tänä keväänä kuluneeksi 11 vuotta, että olin niin paljon paremmalla tuulella kuin eilen tai toissapäivänä, että Whitney Houston on kuollut ja että olin menossa kouluun koska olen aikuisopiskelija.
Itketti ja hymyilytti.
Karkkeja lensi lisää minua ja koiraa päin. Uskon, että me molemmat olimme kilahtaa sillä sekunnilla.
Sitten kokosin itseni. Keräsin kourallisen karkkeja lumesta kuten kuka tahansa olisi tehnyt ja jatkoin matkaani.
Pian istuin ratikassa ja kuuntelin taas "Greatest love of all" -kappaletta. Muistelin hetki sitten näkemiäni abiturientteja ja heidän nauravia kasvojaan. Mietin, millaista elämäni oli 11 vuotta sitten.
Pohdin, olisinko voinut olla nauramatta abi-rekassa.
Sitä en saa koskaan tietää, koska vuonna 2001 olin sitä mieltä, että haalarit näyttivät typeriltä ja olin varma, että rekassa tulisi "aivan saletisti helvetin kylmäkin". Jätin siis penkkariajelun väliin.
Harmi. Se olis voinut olla kiva päivä.
0 kommenttia:
Lähetä kommentti