So you can respect yourself

Anteeksi äskeinen alakuloisuuteni. En haluaisi kuulostaa epätasapainoiselta, mutta nyt kaikki on taas hyvin. Kuuntelin vähän 80-luvun Madonnaa, meikkasin ja tulin todella hyvälle tuulelle. Where's the party!


Muistelin hetki sitten, kuinka sovitin nahkatakkia Zarassa toissapäivänä. Se oli mieletön takki, mutta valitin ystävälleni, ettei se vaan näytä hyvältä mun päällä. "Kaikille muille tällaset sopii, mutta mä näytän typerältä", valitin. "Vika on ylävartalossani."
Ystäväni sanoi, että takki näytti päälläni ihan hyvältä, ja lisäsi turhautuneena, ettei taida tuntea yhtään naista, joka olisi tyytyväinen kroppaansa. Hän oli luultavasti oikeassa, valitettavasti. 
  Yhtä hyvin me voitais siis kaikki olla valittamatta, vai mitä? (Poikkeuksena haluaisin kuitenkin mainita Milla Jovovichin: Luin 90-luvulla Suosikista Milla Jovovichin haastattelun, missä häneltä kysyttiin, pitääkö hän itseään kauniina. Milla Jovovich vastasi, että pitää. Hän sanoi, että kauniina oleminen on ihan mukavaa. "Ei harmita, kun katsoo peiliin." Milla Jovovich on ainoa nainen, kenen tiedän sanoneen näin.)


Pelon täyttämä ajatus siitä, että täytän tänä vuonna 30, on sekin yhtä tyhjän kanssa. Kun täytin 29, tunsin että päivä oli erityinen, muttei se johtunut siitä, että olin yhtäkkiä 29. Se johtui pelkästään siitä, että syntymäpäivänä kaikki tuntuu aina erityiseltä. Kaikki. Noustessani viime lokakuun 29. päivän aamuna bussiin, katsoin hapanta kuljettajaa silmiin ja tervehdin häntä. Olisin halunnut sanoa kuskille, ettemme ole heränneet ihan mihin tahansa päivään. "Tänään on aivan erityinen päivä, minun syntymäpäiväni. Ajaisitko siis minut kampaajan luokse, kiitos." En kuitenkaan sanonut mitään, vaan etsin paikkani bussista aivan kuin minä tahansa aamuna. 
  Sen jälkeen elo on ollut samanlaista kuin mitä se oli 28-vuotiaana. En halua sanoa bussikuskeille mitään ylimääräistä tai vouhottaa muutenkaan tuntemattomille omasta erinomaisuudestani. Mitäpä siis 30. ikävuosi muuttaisi? 


Aika vaan kuluu eikä se tunnu oikein miltään. Ei se tunnu siltä, miltä tuntuu kun tekee ensimmäistä kertaa joogasalissa onnistuneen shirsasanan tai kun ihastuu johonkin ihmiseen niin kovasti, että tajuaa ettei ole ehkä koskaan ennen ollut keneenkään ihastunut vaikka onkin aina luullut niin. 


Tulin siihen tulokseen, että näitä vuosia on aivan turhaa kauhistella. Yhtä turhaa kuin päivitellä oman ulkonäkönsä vajavaisuuksia. Ei se mitään auta.


Siispä päätin lopettaa murehtimisen. Ja päätin ostaa sen nahkatakin.