Terveisiä Tukholmasta!

Olipahan matka. Flunssa on suunnilleen kymmenen kertaa pahempi kuin laivalle lähtiessä. Silmät vuotaa ja aivastuttaa, siksi vajavainen Photo Booth -kuva.


Tiesittekö, että Urban Outfittersistä saa opiskelija-alennusta? Minä en tiennyt! Yhtä kaikki kun näytin kassalla KELA:n ateriakorttia (en ole ihan varma, missä mun virallinen opiskelijakortti on, tai onko mulla edes sellaista, hmm, lieneekin syytä lisätä tämä mun asiat, jotka täytyy selvittää -listalleni), ostokseni tulivat hieman halvemmaksi. Jes!
  Mitäs muuta kertoisin? Ruotsalaisilla naisilla oli jalassa mustat sukkahousut ja Dr. Martensit. Hyvännäköisiä isiä oli paljon. 
  On ne tukholmalaiset ihania.


Hauskaa uutta vuotta kaikille! Varokaa raketteja!

Loppuvuosi 2011 hyvin, kaikki hyvin

Olkaa huoleti, paha sai taas palkkansa. Olen tullut kipeäksi ja Facebookiinkin iski pari yötä sitten virus. 
  Jälkimmäisen vuoksi olin tulla hulluksi. Makasin sängyssäni neuvottomana ja näin sieluni silmin, kuinka joku jossain teki katalia asioita nimissäni ympäri internetiä. Muistelin parin kuukauden takaista ATK-tehtävää koulumme verkkosivuilla. Siinä piti vastata kysymyksiin, kuten "Onko virukset koskaan iskeneet kotikoneeseesi?", "Kuinka pääsit niistä eroon?" ja "Onko virustorjuntaohjelmiston vaihto onnistunut helposti?". Kirjoitin, että käytän Mäkkiä, joten minun ei tarvitse huolehtia tuollaisista asioista. (En päässyt kurssista läpi.)


Mutta nyt kaikki on kai hyvin. Suhtaudun uusien salasanojen keksimiseen kuin pieniin, mahtaviin virikkeisiin.

There's something about tapaninpäivä

Heräsin aamulla Matin ääneen. Aivojänteitäni kiristi ja suutani kuivasi. Ymmärsin nopeasti, että olin krapulassa. Päähäni tulvahti hämärä muistikuva öisen Tavastian tanssilattialta. Niinpä niin, mehän olimme eilen Tavastialla, muistin. "Ihmekös on vähän huono olo."

  Makasin sängyssä ja kuuntelin, kuinka Matti puhui puhelimessa. "Eka oltiin menossa Putte'siin, mutta se oli täynnä... Sitten käveltiin Shanghai Cowboyhin, mutta se oli kiinni... joten me mentiin Tapastaan, Coronaan, Looseen, Beefiin, Mamaan ja lopuksi Tavastian Lauantaidiskoon."

  Damn!

Nousin ylös sängystä. Matti lopetti puhelunsa. Kävelin eteiseen. "Miksi tää turkki on lattialla?" kysyin. Takin vieressä oli laukkuni, jonka sisältä löysin valkoisen mytyn. Silkkipaitani.

  "Se bar hopping ei ehkä sittenkään ollut niin hyvä idea", huokaisin.

Kaiken oli tarkoitus sujua maltillisesti. Oltiin sovittu Matin kanssa jo ennen joulua, että kävisimme tapaninpäivän iltana jossain kivassa paikassa syömässä, minkä jälkeen joisimme sivistyneesti lasillisen tai pari. Nähtäis vähän Helsingin yöelämää samalla kun palattais joulun jäljiltä ihmisten pariin.

Valmistauduin iltaan, kuten arvokkaisiin tapahtumiin valmistaudutaan: laitoin huulipunaa huuliin, sidoin hiukseni tiukalle poninhännälle ja puin ylleni siniset farkut sekä valkoisen silkkipaidan. Très chic!

Matti saapui mun luo kahdeksalta. Otettiin lasit siideriä ja käytiin läpi joululahjoja, joita olin saanut. Kaadoin meille vähän minttusuklaalikööriä. 

Kymmeneltä lähdettiin kulkemaan kohti Putte'sia. Sytytin tupakan heti kun olin kadulla.

Putte's oli täynnä eikä sieltä saanut enää ruokaa, joten me lähdettiin kävelemään Shanghai Cowboyta kohti. 

  Kiinni. 

  "Pitäiskö mennä McDonaldsiin?" Matti kysyi. Ajattelin McFeast-ateriaa (ilman pihviä), jonka olin syönyt edellisenä iltana ja vastasin: "Ehkä." Päätimme kuitenkin antaa vielä mahdollisuuden Uudenmaankadulle. "Onhan siellä Tapasta, Ysi ja Rafla, pakkohan niistä jonkun on olla auki!"

Tapastassa paloi valot. Menimme siis sinne.

"Pitäiskö ottaa ruuan kanssa pullo viiniä?" Matti kysyi. "Otetaan ihmeessä", vastasin.

  Puhuimme vuodesta 2012 ja erilaisista ryhdistäytymisliikkeistä. Kerroin Matille, että aion aloittaa tammikuussa täysin uuden elämän, puhtaalta pöydältä. "Meinaan aikatauluttaa tekemiseni tarkkaan ja noudattaa kaikkia sääntöjä, joita itselleni teen. Esimerkiksi joogaamassa voisin käydä kolmena aamuna viikossa kahden kerran sijaan. Alkoholin juomista aion vähentää, samoin sipsien syömistä." Lisäsin, että oikein odotin vuoden 2011 loppumista. "On hienoa päästä ottamaan itseään niskasta kiinni ihan virallisesti." 

 Tyhjensin viinilasini ja sanoin: "Toisaalta taas on aina käytävä ensin pohjalla, jotta voi päästä uuteen nousuun."

Kun oltiin syöty, mietittiin, että voisimme käydä vielä jossain. "Tänäänhän on se Tavastian Lauantaidisko", jompikumpi meistä muisti. "Tavallaan olis ihan mielenkiintoista piipahtaa kattomassa, millasta siellä nykyään on." Päätettiin kuitenkin mennä ensin Coronaan. 

  "Corona on niin ihana, koska se on aina auki!" riemuitsin kun kuljimme pitkin Annankatua.

Perillä tilasimme lasilliset valkoviiniä. "16 senttiä, kiitos", Matti sanoi baarimikolle. "Joo, mullekin 16, kiitos!" pyysin. 

  Lähetimme tekstiviestin Sassulle. "Coronassa!" siinä luki. Sassu vastasi olevansa kotona, menossa nukkumaan.

"Pitäiskö mennä Looseen?" mietimme valkoviinit juotuamme. Miksi ei, ajattelimme ja palasimme Annankadulle.

Loosen alakerrassa oli väljää ja yläkerrassa tylsää. En muista, mitä join. "Hei mä tiedän, mennään Beefiin!" Matti keksi. "Hyvä idea!" huusin. (Myös mahdollisesti lisäsin: "Ja Beefistä Mamaan! Tehdään tästä sellanen kunnon bar hopping -ilta!")

  Kävelimme Iso Roballe ja menimme sisään Beefiin. Matti lähti tiskille, minä jäin pöydän ääreen istumaan. Matti palasi pöytään juomien kanssa. Joku tyttö kysyi, olemmeko nähneet hänen passiaan. "Täällä on mahtavaa!" iloitsin Matille. "Ihan samanlaista kuin aina ennenkin!"

Kun olimme juoneet drinkkimme, kävelimme Beefiä vastapäätä sijaitsevaan Mamaan. Sisään maksoi muutaman euron. "Ihanan halpaa!" huudahdin. 

  Menin vessaan, avasin hiukseni, otin silkkipaidan wife beaterini päältä ja sulloin sen laukkuuni. 

  Matti meni tiskille, ja häntä odotellessa törmäsin tuttuun kampaajaan. Matti tuli luoksemme juomien kanssa ja esittelin hänet kampaajalle.

  Kun astelimme tanssilattialle, joku törmäsi minuun ja drinkkini putosi maahan.

Lähdimme ulos Mamasta ja kuljimme pitkin Fredrikinkatua Tavastiaa kohti. Kun olimme perillä, yritimme ehkä ensin kävellä sisään maksamatta. En ole varma, mutta sellainen tunne minulla on.

Menin Tavastian vessan peilin eteen ja yritin korjailla huulipunaani. Se oli toivotonta. Matti oli tiskillä. Olin pyytänyt häntä tilaamaan minulle yhden valkovenäläisen.

  Halusimme tanssia, joten siirryimme pian baarista salin puolelle. En pysynyt ihan askelieni perässä, ja Matin pyöritykset sekottivat päätäni entisestään. 

Kun kävin pihalla tupakalla, näin komean miehen, jolla oli hieno villakangastakki. Kokeilin vanhaa kunnon tuijotan häntä kunnes jotain tapahtuu -taktiikkaa, ja pian mies tulikin puhumaan minulle. Hän kertoi olevansa Ahvenanmaalta, mikä oli mielestäni upeaa ja eksoottista. Valehtelin hänelle, että Matti on veljeni. Mies kehui minua kauniiksi. Sanoinko hänelle jotain lampaista?

Sisällä Tavastialla Matti toi minulle GT:n ja menimme taas tanssimaan. Kyllä nauratti! Hetkittäin meinasin liukastua. "Huh, olipa lähellä!" muistan ajatelleeni useampaankin kertaan. Myös silloin, kun lensin dj-pöytää reunustavaa aitaa päin ja kaaduin lattialle. Tai kuten itse sanon: horjahdin Matin pyörityksen seurauksena äärimmäisen liukkaalla lattialla ja kaaduin. Tai kuten Matti sanoo: huusin täysillä dj'n nimeä ja stage daivasin häntä päin.

  Oli aika lähteä kotiin.

Käännyimme Urho Kekkosen kadulta Fredalle, kun sanoin Matille, että paljon huonomminkin olisi voinut käydä. "Vai mitä? Erittäin paljon pahempiakin asioita olisi voinut tapahtua, eikö niin?! Eihän tuo nyt niin noloa ollut, kuka tahansa voi horjahtaa liukkaalla tanssilattialla!" 
  Matti vakuutti, että olin oikeassa. Varmuuden vuoksi hän lisäsi kuitenkin: "Sitä paitsi meillä oli hauskaa."

Takaisin tähän päivään. 

Aivojänteitäni kiristi ja suutani kuivasi, kuten jo kerroinkin. "Eilen se bar hopping oli sun mielestä aivan mahtava idea", Matti nauroi kun nostin takkini lattialta ja ripustin sen henkariin. Yritin epätoivoisesti laskostaa silkkipaitaani eteisen pöydälle. "Ai niin, oot mulle jonkun verran velkaa", Matti huomautti.

Niin. Mitäs mä siellä Tapastassa sanoinkaan? Antakaa kun lainaan itseäni: "On aina käytävä ensin pohjalla, jotta..." 

Eipäs kun, anteeksi: 

"Meinaan aikatauluttaa tekemiseni tarkkaan ja noudattaa kaikkia sääntöjä, joita itselleni teen. Esimerkiksi joogaamassa voisin käydä kolmena aamuna viikossa kahden kerran sijaan. Alkoholin juomista aion vähentää, samoin sipsien syömistä. On hienoa päästä ottamaan itseään niskasta kiinni ihan virallisesti."

Joo. Paljon parempi.

Kuvan otti Matti, kiitos siitä. Huomatkaa, kuinka onnelliselta näytän, kun tiedän, että kohta saadaan falafeliä ja ranskalaisia.

Ihmeellinen on elämä

Eilen otin taksin, kun olin menossa mummille kylään. (Koska oli joulupäivä, busseja kulki harvakseltaan eikä mulla oikeastaan ollut vaihtoehtoja.) 


En osaa suhtautua takseihin arkisesti. Mulle tulee niiden tilaamisesta ja niillä matkustamisesta aina sellainen olo, että olen tärkeä ihminen tilanteessa, jossa on tosi kyseessä: taksi otetaan silloin, kun on päästävä jonnekin heti, hinnalla millä hyvänsä! 
  Mielestäni taksi pitäisi aina huitoa itselleen dramaattisesti, jonka jälkeen siihen kuuluu juosta hengästyneenä.


Yhtenä yönä 2000-luvun alussa matkustin taksilla Espoosta Helsinkiin, koska silloisella poikaystävälläni oli paha mieli. Busseja ei enää kulkenut ja tulkitsin tilanteen sellaiseksi, että minun oli parasta päästä paikalle hetimiten. (En tiedä, osasiko poikaystäväni arvostaa elettäni aivan sen ansaitsemalla tavalla. Ehkä ei, koska hän jätti minut myöhemmin samana vuonna.)
  Mutta mitä mä tässä 2000-luvun alkua muistelen? Takaisin eiliseen!


Avasin Kampin metroaseman liepeillä taksin oven ja tervehdin kuskia. Näin jo meidät kiitämässä lujaa läpi talvisen Helsingin kohti Espoota, jossa mummini minua odotti. Kuulin jo, kuinka keskustelisimme kilometrien taittuessa jouluisista kohtaloista, joita kuski oli ajojensa aikana saanut todistaa. Lopulta naurahtaisimme, kuinka hassua on, että universumi heitti meidät tänä päivänä hetkeksi toistemme tielle. Maailma se on sitten hassu paikka! Lausuisimme toisillemme hyvän joulun toivotukset. Hymyilisimme. Ehkä kuski jopa kättelisi minua saavuttuani mummin rapun eteen?
  "Olisin menossa Tapiolaan", sanoin. 
  Kuski käynnisti auton sanomatta sanaakaan. 
  Fredrikinkadulle käännyttyään hän tiuskaisi: "Haluatko sanoa jonkun osoitteenkin?"


Ajoimme Espooseen Radio Rockin tahdissa. Ajattelin lämmöllä iPodia, joka oli laukussani. Näin joulupäivän iltana moni varmasti syö konvehteja perheensä parissa, katsoo televisiota tai lukee lahjakirjojaan, mietin takapenkillä istuessani. Ajattelin lämmöllä Miika Nousiaisen Metsäjätti-kirjaa, joka oli laukussani. Olin saanut sen aattona veljeltäni. Kirjan välissä oli kaksi arpaa, jotka olin saanut isäpuoleltani. En voittanut niistä mitään. 
  Ajattelin kaikkia mahdollisia paikkoja, joissa kuski voisi haluta olla sen sijaan, että hän oli autossa kuljettamassa minua Kampista mummoni luokse. Kotonaan, yksin tai tyttöystävän kanssa? Leikkimässä lastensa kanssa? Vanhempiensa luona? Saunan lauteilla ystäviensä seurassa? Jossain ylellisessä paikassa, jossa on takka?
  Tai sitten kuski oli niitä ihmisiä, jotka ajattelevat, että paskat koko joulusta.
  Mietin, onko taksimittarissa joulunpyhälisää. Ei varmaan, ajattelin. Sitten tajusin, että kuski voisi yhtä hyvin väittää minulle, että joulunpyhälisä kuuluu taksikulttuuriin. Maksaisin kuitenkin kaiken mukisematta. Ajattelin lämmöllä kirjekuorta, joka oli laukussani. Olin saanut sen vaariltani, ja siinä oli rahaa.


Kun mummini talo jo näkyi, kuski avasi suunsa. "Missä sä haluut, että mä pysähdyn?" hän kysyi. "Ihan sama, vaikka tässä, tai missä sun nyt on helpointa pysähtyä", vastasin alistuneesti. 
  Annoin taksikuskille 23 euroa ja 40 senttiä ja kiitin matkasta. En ole varma, sanoiko hän mitään.


Sitten juoksin pimeässä suunnilleen sata metriä ja olin perillä.


Kuva: jostain netistä.

And you finally see the truth: that a hero lies in you

My website is me! It must be fresh! It must be happenin'! More blog, more flog! I want: I met Enrico at a party! My favourite cheese! That sort of thing.
  
 - Edina Monsoon

(Lainaus uudesta Absolutely Fabulous -jaksosta, josta on näyte Youtubessa.)
Kuva: Allstar Picture Library

Flowers in December

Tänään voin ilokseni kertoa teille tositarinan aiheesta "joulun ihme".


Tein eilen Stockalla viimeisiä jouluostoksia. Luulin jo hankkineeni kaiken oleellisen, kun näin punaisia tulppaaneja. "Voi kunpa saisin tuoreita kukkia", ajattelin. "Eikö jouluna köyhä opiskelijakin voisi ostaa itselleen kukkia?" 
  Päätin, että voi.


Hintalapussa luki, että kimppu tulppaaneja maksaa seitsemän euroa. Muistelin ostaneeni tulppaanikimpun joskus viidelläkin eurolla, mutten antanut korkean hinnan häiritä. Hyvänen aika sentään, nythän oli joulu! Sanoin siis myyjälle, että ottaisin punaisia tulppaaneita. "Kotiin vai lahjaksi?" myyjä kysyi. "Kotiin", lausuin sellaisella aivan erityisellä äänensävyllä, jota toisinaan käytän juhlallisissa tilanteissa.
  Vieressäni tuntematon mies maksoi omia rehujaan. Joku onnekas saisi häneltä kimpun tuoreita kukkia.


Kun tulppaanini oli paketissa, myyjä kysyi kanta-asiakaskorttia (jota minulla ei ole) ja sanoi: "Kahdeksan yhdeksänkymmentä, kiitos.""Ai, ne olikin niin kalliita! No, ei voi mitään", nauroin hämmentyneenä ja kuulostin todennäköisesti hieman hermostuneelta. "Joo, tuo seitsemän euroa on kanta-asiakastarjous", myyjä harmitteli.


Ja sitten koimme joulun ihmeen numero yksi.


"Voiko minun korttiani käyttää?" vieressäni yhä seisova miesasiakas kysyi. 
  Katsoin häntä järkyttyneenä ja vastasin asiallisesti - vanha stockalainen (ja ankeuttaja) kun olen: "En usko."


Ja sitten koimme joulun ihmeen numero kaksi.


Myyjä hymyili ja sanoi: "No sopiihan se."
  Mies antoi Stockmann-korttinsa myyjälle. Katsoin heitä molempia järkyttyneenä, pasmani olivat menneet yksinkertaisesti sekaisin tästä kaikesta. "Hei kiitos! Mahtavaa!" huudahdin kun sain kimpun käteeni.
  "Eikös tästä saa jotain pisteitä?" mies mutisi.


Sai kyllä.


Ihanaa joulua kaikille!

Just whip it, whip it real good

Hyvää päivää kaikille. Olipa mahtavaa käydä kampaajalla pitkästä aikaa! Tuntuu siltä, että olisin syntynyt uudestaan!


Ai niin siis toi ylempi kuva on otettu ennen kampaajaa, alempi jälkeen. Se oli tavallaan tän koko merkinnän pointti!

All I want for Christmas is you

Tiistaina (joka tuntui taas jostain syystä torstailta) kävin ystäväni luona glögillä.
  Nykyään jouluisin on ehkä parasta se, kun ihmiset tulee maailmalta kotiin. (Kirjoitan "kotiin", koska en suostu hyväksymään, että ystävieni koti sijaitsisi jossain muualla kuin Suomessa. En vain pysty.) 
  Mari tuli sunnuntaina, Matti tulee tänään.


Olin ehtinyt unohtaa, miten huonoille vitseille Mari nauraa. Ihminen, joka kertoo huonoja vitsejä, osaa arvostaa tätä. 
  Joten torstaina, ei kun siis tiistaina, me oltiin Marikalla ja lähinnä naurettiin. 


Jos puhun ystävilleni tarpeeksi Angry Birdsistä, muuttavatko he takaisin Suomeen? Jos lauantaihin mennessä sataa edes vähän lunta, peruuttavatko he paluulentonsa? 
  Tai vaihtoehtoisesti: voisiko joulu olla useammin? 
  Muuta en pyydä.


Kiitos ja kukkanen.

Rakkauden lahja

Apua! Paketoin lahjat ennätysnopeasti! Juuri kun aloin päästä joulutunnelmaan, projekti olikin jo ohi. 
  Ehkä mun on sittenkin käytävä vielä kerran kirjakaupassa.

Kolme yötä jouluun on

Kävin kaupassa. Lahjojen paketointi voi alkaa!

Hyvää huomenta, Vietnam

On sääli, ettei me koskaan päästy näkemään, minkälaiset silmäpussit Kurt Cobainilla olisi ollut 29-vuotiaana. 
  Itsenihän tämä vanheneminen yllättää päivä toisensa jälkeen. Useina aamuina herään ja katson peiliin tunnistamatta takaisin tuijottavia kasvoja. "Olen 29-vuotias", ajattelen ja huokaan syvään. "Miksi järkytyn siitä, että vanhenen kuten muutkin ihmiset? Ei kai tässä ole mitään ihmeellistä. Sitä paitsi olen aina pyrkinyt muutenkin keskittymään sisältöön."


Ikäkriisi ja sen torjuminen sisäisen kauneuden avulla ei kuitenkaan ollut aihe, mistä mun piti nyt kirjoittaa. Vaan hiukset! Ostin eilen "luomiväriä" hiuksille! Se on aivan mahtavaa! Katsokaa vaikka!


En olekaan tainnut koskaan mainita, kuinka paljon pidän hiustuotteista. 
  Kerran puhuin aiheesta erään hyvinkin luonnonkauniin ystäväni kanssa. Kysyin olisiko hänellä tarvetta jollekin suihkeelle, minulla kun oli ylimääräisiä. Hän vastasi, ettei oikeastaan, hän kun käyttää lähinnä shampoota ja hoitoainetta. Katsoin kaveriani järkyttyneenä. "Shampoota ja hoitoainetta? Et mitään muuta?" kysyin. "En." Hän ihmetteli, mitä kaikkea sitten itse hiuksiini laitan. "En tiedä tarkkaan, mutta aika paljon kaikenlaista!" huudahdin, jolloin ystäväni käski minun laskea kaikki hiustuotteet, mitä olin saman päivän aikana käyttänyt. Siispä tein niin. 
  Pienen laskutoimituksen myötä tulin siihen tulokseen, että olin laittanut sinä aamuna hiuksiini yhtätoista tuotetta. Sanoin tämän ystävälleni. Sitten olimme molemmat hetken hiljaa. "Yhtätoista?" hän toisti epäuskoisena. "Niin", vastasin.


Siispä kun kirjoitin, että pidän hiustuotteista, tarkoitin sitä. Tästä tulikin mieleeni, että menen huomenna kampaajalle. Ihanaa!


EDIT. En kuitenkaan suosittele liiallista hiustuotteiden käyttöä kenellekään ja varmaankin olen jonkin sortin friikki, mitä omiin tottumuksiini tulee. Niin joo ja suurimman osan mainittuna päivänä käyttämistäni tuotteista sain ilmaiseksi silloisen työni kautta.

Riisistä riisiin

Tämä päivä on ollut täynnä kysymysmerkkejä. Juonko chai-lattea vai kahvia? Saanko jutun kirjoitettua jos kokeilen Pomodoro-tekniikkaa, josta ystäväni minulle kertoi? Ketä äänestän presidentiksi? Mitä mieltä olen eutanasiasta? Minkä väristä nauhaa ostan joululahjapaketteihin? Miten suhtautuisin mieheen, joka ehdotti minulle, että menisimme yhdessä ampumaan? Miksi kaikki sateenvarjoni menevät rikki? Nukahdanko joskus huolimatta siitä, että olen kirjoittanut viimeiset viisi tuntia kirkasvalolampun kajastuksessa?


Puoli tuntia sitten päätin, että jo riittää. Eiköhän tämä maanantai ollut tässä. Enää piti hakea Alepasta Rainbow'n tuorepastaa. Siellä tuskin kysyttäisiin muuta kuin etukorttia ja ehkä sitä, haluanko kuitin itselleni. 


Väärin arvattu.


Kun olin ohittanut maitohyllyn, joku pysäytti minut. Charmantti britti. Hän kysyi, puhunko englantia. Kyllä, vastasin. Hän ihmetteli, mitä eroa on peruna- ja karjalanpiirakoilla. Katsoin miestä, (hän oli hyvin komea) ja katsoin peruna- ja riisipiirakoita (näyttivät ankeilta). "Noissa toisissa on perunaa ja noissa toisissa on riisiä", vastasin asiantuntevasti. Mies oli jo laittanut jompiakumpia pussiinsa. 
  "Kummat ovat parempia?" hän jatkoi. "Well..." vastasin ja aloin miettiä, kuinka yläasteella ollessani sekosin Imatran riisipiirakoista, joita sai keskustan S-marketista. Hain niitä aina, kun menin elokuviin. Jonain kesänä ostin Provinssi-rockiin evääksi porkkanapiirakoita. Suunnilleen parikymppisenä sekosin perunapiirakoista. En pidä siitä, kuinka erilaiset pakastepiirakat otetaan uunista pois, vaikkei niissä vielä olisi yhtään väriä. Silloin ne näyttävät siltä, ettei niitä ole paistettu ollenkaan! Kun olin Stockalla töissä, annoin kaikkien leipien ja piirakoiden olla uunissa kunnes niissä oli vähän väriä. 


Katsoin miestä ja hänen kysyvää ilmettään. "I think the ones with rice are better", valehtelin, koska en jaksanut olla oma, hankala itseni. Totuushan on, että kyllästyin sekä peruna- että riisipiirakoihin jo vuosia sitten. 


Kuva: Disney (luulisin)

Robert Redford, kuuletko minua

Arvoisa Robert Redford,


Katsoin Sinua eilen elokuvassa Armottomat ja järkytyin: näytit nuorena todella hyvältä! Itse Marlon Brandokin kalpeni rinnallasi. 
  Olit Armottomissa kuin sekoitus Ryan Goslingia ja Owen Wilsonia. Toivottavasti ymmärrät, ettei tämä ole mikään pikkujuttu, olenhan rakastunut heistä molempiin.


Olet noin komeana varmasti tottunut naisiin, jotka sekoavat ulkonäöstäsi, en siis näe tarpeelliseksi pyydellä anteeksi pinnallisuuttani. Mutta jos nyt suoraan sanotaan, olit eiliseen saakka minulle vain "se vanha äijä Hevoskuiskaajasta". (Jos muuten muistan oikein, ystäväni Anniinan äiti nukahti 90-luvun lopussa leffateatterissa katsoessaan Hevoskuiskaajaa.) 
  Nyt kaikki on toisin, enkä tiedä miten päin olla. 
  Robert Redford, sait pasmani sekaisin.


Sateisesta Helsingistä mukavaa sunnuntaita toivotellen,
Sipe


Kuvan löysin Googlen avulla, eikä otoksen yhteydessä ollut kuvaajan nimeä.

Rakas päiväkirjani,

Anteeksi etten kirjoittanut eilen mitään. Lupaan, lupaan, lupaan, että olen jatkossa säntillisempi!


Näin se viikonloppu taas alkoi. Voitko kuvitella, että luulin kuluneella viikolla tosi monena päivänä, että on torstai! Miksikö? En todellakaan tiedä. Eihän torstai koskaan edes tunnu miltään.


Ja niin se joulukin taas lähestyy, yllättävän nopeasti kuten niin monena aiempanakin vuonna. Voi kunpa saisin ensi viikon alussa ahkeroitua, ja voisin sitten hyvillä mielin alkaa viettää joululomaani!


Eilen kun tulin kaupungilta kotiin, tunsin itseni kulahtaneeksi ja laitoin huulipunaa ihan vain siksi, että se piristää aina kummasti. Olin jo päättänyt, etten tekisi mitään ihmeellistä ja että menisin aikaisin nukkumaan, kun ystäväni Tero soitti ja pyysi minua ulos syömään. Sitten me tavattiin Tapastassa, missä tilasin ison lasin valkoviiniä ja kolme pientä ruoka-annosta. Se oli hauskaa.


Tänä aamuna kävin joogaamassa, vaikka minua väsytti todella paljon kun herätyskello soi. Kotimatkalla ostin kaksi rullaa lahjapaperia ja litran Tropicanaa.


Olen hankkinut jo muutaman joululahjankin. Mietin äsken, miksi minun piti mainita eilen Marikalle, että minulla on hänelle joululahja. Enkö voinut pitää sitä salaisuutena? Luuleeko Marika nyt, että sanoin hänelle lahjasta vain siksi, että hän ymmärtäisi ostaa jotain minulle? Rakas päiväkirja, voin vaikka vannoa ettei se ollut tarkoitukseni! En tarvitse mitään. Mutta tiedäthän sinä minut: en vain osaa pitää suutani kiinni!


Toivon, että tästä tulee hyvä viikonloppu.


Rakkaudella,
Sipe

Tick tock on the clock but the party don't stop

Mitä tapahtuu, kun kulkee väsyneenä kaupungilla sateisena päivänä ilman sateenvarjoa, tukka on huonosti ja sen sävymaailma koostuu väreistä maantienharmaa ja keltainen, tuulee kylmästi ja on erehtynyt laittamaan aamulla sellaista huulipunaa, joka saa kalpeat kasvot näyttämään entistäkin kalpeammilta? Kun puista ja rakennusten katolta tippuu naamaan jättimäisiä sadepisaroita ja pitäisi periaatteessa olla koulussa kirjoittamassa raporttia tai tekemässä tutkimusta tai jotain muuta, mikä kuulostaa hienolta ja mistä siksi puhuu kaiken aikaa, muttei kuitenkaan ikinä jaksa tehdä itse asian syntymisen eteen mitään. Tiedättekö mitä tarkoitan? Tarkoitan sellaista päivää, kun kaikki on tosi hyvin, mutta siitä huolimatta on jotenkin sellainen olo, että tekisi mieli sulkea itsensä jätesäkkiin? 


Minäpä kerron!


Sellaisena päivänä sitä ajattelee, että ehkäpä kaiken takana on sittenkin se, ettei ole edukseen valitsemassaan tyylissä. "Ehkäpä olen minimalisti", sitä miettii, kävelee vahingossa kellokauppaan ja ostaa pelkistetyn rannekellon. 

Ensimmäiset heteromiehet, joille uuden kelloni esittelin, olivat isäni ja veljeni. (Terveisiä! Jos oikeasti luette tätä blogia joskus niin voittekin varmasti vakuuttaa, etten ole yhtä flippi kuin miltä vaikutan kirjoitusteni perusteella. Kiitos!) 
  He kommentoivat kelloani seuraavasti: 
"No täähän on ihan hyvän tuntunen, tästä ei varmaan tuu mitään allergiaa käsiin" (isä) ja "ihmeellinen mummoväri" (veli).


Se on nude ja se on ihana, piste!
  Vai mitä?

“People are always asking, 'Is everything ok?' Look, I was not depressed, ok? I was just freaking exhausted.”

Nyt seuraa tunnustuksia tunteiden vuoristoradasta.
Toivottavasti niistä on iloa.


Viime viikonloppuna koin hetken, jolloin tajusin, että ei: ei enää tätä. 

  Sitten tein paljon kaikenlaisia lupauksia. Aion pitää niistä ainakin pari.


Eilinen hyvien asioiden listaaminen ei auttanut, päinvastoin... Elämä ylipäänsä ärsytti mua ihan hulluna iltaan asti. Sanoin yhdelle kaverilleni, että kaiken menemisessä pieleen on oikeastaan jotain levollista. Kun kokonainen korttitalo on kaatunut, ei enää odota eikä pelkää mitään. Sitä vaan istuu paikallaan ja katsoo, mitä tapahtuu. 
  Sitten nukuin 12 tuntia ja lähdin joogaamaan.


Levittäessäni mattoani salin lattialle muutama tunti sitten, huokaisin syvään. Kaikki jäseneni olivat jumissa pitkien yöunien jäljiltä eikä joogaaminen todellakaan huvittanut. Mutta koska kaikki vitutti jo valmiiksi, saatoin yhtä hyvin aloittaa aurinkotervehdysten tekemisen.


Tulin paremmalle tuulelle vasta kun palasin kotiin. En tiedä, mikä oli seurausta mistäkin, eikä mua itse asiassa edes kiinnosta. Join kahvit, luin Hesarin, petasin sängyn. (Okei en pedannut, mutta petaan ihan kohta!) Nyt kuuntelen Dolly Partonin joululauluja ja aurinkokin paistaa. 
Kaikki hyvin, Sisko.


Elämäni flipperissä, olkaa hyvä.


Otsikon sanat on lausunut Mariah Carey, sikäli mikäli thinkexist-sivustoon on luottaminen. Ja miksei olisi?

"Sometimes you have to make the right decision, and sometimes you have to make the decision right"

Hyvää huomenta!


Maanantai jos mikä on mahtava päivä listata asioita, joista tulee onnelliseksi. Siispä tässä näitä:


  - Coca-Cola light jääkaapissa silloin, kun herää kuuden aikaan aamulla ja on jano
  - alkavan viikon ohjelman tarkastaminen kalenterista, kun tajuaa, että jouluun on enää kaksi viikkoa
  - Alicia Keys
  - Tukholman matkan jatkuva unohtaminen, mistä seuraa se, että ilahtuu kerran päivässä positiivisesti muistaessaan, että sellainenkin reissu on edessä
  - angstisen äidille soitetun sunnuntaipuhelun päättyminen aiheeseen "mitä Sisko haluaa joululahjaksi" (yhden kirjan ja miksei rahaakin)
  - ajatus laventelin tuoksuisesta kynttilästä (aion hankkia sellaisen tällä viikolla)
  - Matin ja Marin tuleva vierailu Suomessa
  - hetket, jolloin tapahtuu jotain yllättävää ja super-kivaa, eikä osaa yhtään aavistaa, mitä siitä seuraa, eikä tarvitsekaan
  - koulumatka suunnilleen Hakaniemeen saakka, koska vielä sen jälkeen saa istua ratikassa aika kauan ennen kuin on perillä
  - Skype
  - Vashti Bunyan
  - sellaisten sähköpostien kirjoittaminen, joilla on taipumusta viedä elämää eteenpäin
  - hyvät soittolistat vuosien varrelta
  - synttäreillä saadut lahjakortit, joita ei ole vielä ehtinyt käyttää
  - suklaa-Mövenpick
  - Leona Lewis -balladit
  - glögi
  - korolliset kengät jalassa juokseminen, koska siitä tulee aina sellainen olo, että on kiireinen ja menestyvä business-nainen (eikö niin?!)
  - Fleetwood Macin "Dreams"
  - Nicon "These Days"
  - koti


Ja näin aloitamme uuden viikon! Tulkoon siitä hyvä.


Otsikko Dr Phililtä.
Kuva Closer-elokuvasta.

I'm an alien, I'm a legal alien

Eräs ystäväni lähtee helmikuussa New Yorkiin. Aina kun matka tulee puheeksi, alan miettiä omaa suhdettani kyseiseen paikkaan. Se ei ole sieltä yksinkertaisimmasta päästä, tietenkään.


On outoa, että luulin vuosikausia, että New York olisi se paikka, missä voisin virallisesti miettiä elämääni. New Yorkissa voisin juoda paljon kahvia ja suhteuttaa itseni maailmanmenoon, tuntea, että olen virallisesti siellä, missä kaikki taika tapahtuu. Ajattelin, että kokisin suuria tunteita kävellessäni kaduilla, joita pitkin Ryan Adams ja Beyoncé talsivat harva se päivä. Näkisin asiat eri tavalla.


Ajatus siitä, että jossain päin maailmaa olisi paikka, joka tarjoaisi vastauksen jokaiseen kysymykseeni, oli lohdullinen. "Jonain päivänä olen vielä New Yorkissa ja ymmärrän kaiken oleellisen", mietin aina, kun joku Helsingissä risoi. 
  Siksi tuntui oudolta, että New Yorkiin pääsi niinkin tavallisella kulkuvälineellä kuin lentokoneella. Kun Tommin ja mun matka koitti, söin koneessa sämpylää, join Coca-Cola lightia ja luin Graziaa aivan kuin saattaisin tehdä Helsingissä minä tahansa päivänä. Katselin muita New Yorkiin matkaavia ihmisiä ja mietin, mikä heitä perillä odottaisi. Osa tyypeistä näytti tympääntyneiltä. Nämä ihmiset tuskin olettivat laillani, että New Yorkin kaduilla heidän päänsä päälle syttyisi lamppu, jolloin he tajuaisivat kaiken, mietin. Ehkä joku viereisiltä penkkiriveiltä oli jopa työmatkalla, ja ehkä hänen matkansa jatkuisi JFK:n kentältä kohti jotain ankeaa. Se tuntui vähän epäreilulta - itsehän olin menossa suorastaan Narnian kaltaiseen paikkaan.


New Yorkissa oli pakkasta. Hostellimme alakerrassa sijaitsi Subway ja kukkakauppa, joka oli auki 24 tuntia vuorokaudessa. 
  Yhtenä aamuna jäin nukkumaan kun Tommi lähti vaateostoksille. Kun olin noussut, kävin yksin aamiaisella jollain avenuella. Söin bagelia, join tuorepuristettua appelsiinimehua ja luin InStylea, kun Tommi lähetti tekstiviestin Sohosta ja pyysi mua makutuomariksi vaatekauppaan. Lupasin mennä sinne heti kun olisin syönyt. 
  Jäin pois metrosta Urban Outfittersin kohdalla ja kävelin kohti Broadwaytä, kun Tommi soitti. "Missä sä oot?" hän kysyi. "Ihan just Broadwayllä", vastasin. "Mä olen Broadwayllä just nyt! Nähdäänkö kohta Uniqlossa?" Tommi kysyi.
  Kohta me tavattiin Broadwayllä Uniqlon edessä. Ihan kuin me saatettaisiin tavata Helsingissä Stockan kellon alla minä tahansa päivänä.


Koska New York on suurkaupunki, oli ihmisiä tietysti tosi paljon kaikkialla. Sireenien ulinasta päätellen jossain tapahtui koko ajan jonkinlainen onnettomuus. Tuntui siltä, että New York oli suurimmalle osalle ihmisistä vain paikka, jossa tehdään arkisia asioita, kuten käydään töissä ja kävellään paikasta toiseen. Suurimmalle osalle ihmisistä New York tuntui olevan vain yksi suhteellisen tavallinen kaupunki, jonne lentää Helsingistä alle kahdeksassa tunnissa. Aloin ymmärtää tätä ajattelutapaa. Tajusin, että vain harva tiesi New Yorkissakaan, mistä tässä kaikessa on kysymys.


Kun palasin Helsinkiin, jatkoin elämääni normaalisti. Tein Facebookiin pari kuva-albumia New Yorkin matkasta, kävin töissä, tapasin kavereita. Suunnittelin kesälomaa, join kahvia, kasvatin hiuksia, joogasin, hain opiskelupaikkaa.


Pari viikkoa sitten ystäväni alkoi puhua tulevasta New Yorkin matkastaan. Hän sanoi, että voisi miettiä siellä elämäänsä, mistä muistin, että meidänhän piti viime tammikuussa tehdä New Yorkissa sitä samaa Tommin kanssa. Suoraan sanottuna me unohdettiin se, ellei sitten lasketa erästä keskustelua, joka me käytiin kun käveltiin manhattanilaisen puiston reunalla yhtenä talvisena päivänä. Se meni näin:
  Tommi: "Pitäis varmaan miettiä sitä elämää nyt kun ollaan täällä".
  Minä: "Ai niin joo. Mä voisin keskittyä vastaisuudessa uraani."
  Tommi: "Okei."
  Sitten unohdin koko jutun.


Miksi olin luullut, että juuri New Yorkissa päätösten tekeminen olisi jotenkin erityisen helppoa? Oikeastihan olen tehnyt kaikki merkittävimmät päätökseni tässä kaupungissa. 


Kuvat löysin googlaamalla sieltä täältä, eivätkä ne varsinaisesti liity merkinnän aiheeseen. Nathan Williamsin kuvan (6. ylhäältä) on ottanut David Harris, muista en löytänyt tarvittavia tietoja, mistä olen pahoillani.

Gloomy is Sunday, with shadows I spend it all

Eilen nousin sängystä, kävelin peilin eteen ja katsoin itseäni. "Tältä siis näytin pikkujoulujen jälkeisenä aamuna, kun olin 29-vuotias", sanoin. 


Tänään aion tehdä kirjallisen suunnitelman koskien tulevaisuuttani. Sen jälkeen käyn pitkällä kävelyllä ja menen nukkumaan.

I'll make it work, you'll make it work, we'll make it work

Auttakaa! Olen seonnut sairaista platform-kengistä. 
  Taas.


Älkää suuttuko, antakaa kun selitän. Kaikki alkoi muutama viikko sitten, kun innostuin Rebeccasta & Fionasta. Heidän "I love you, man" -levynsä kuulosti raikkaalta ja energiseltä, ja Googlen kuvahaku paljasti, että kaksikko paitsi kuulostaa myös näyttää mielettömältä. (Ihan oikeesti ja jälleen kerran haluaisinkin kysyä: miten kaikki ruotsalaiset on aina niin mahtavia?!) 


Sitten näin jotain, mikä palautti mut tasan kymmenen vuoden taakse: kengät, joissa on maailman suurimmat pohjat. 
  Rebeccalla ja Fionalla oli levynsä kannessa juuri sellaiset jalkineet, mitä olen muistellut vuosien aikana hämmentynein tuntein. Kuljinko todella joskus niin oudot kengät jalassa pitkin lukion käytäviä? Pukeuduinko silloin lähinnä mustaan? Oliko se sitä aikaa, kun olin värjännyt hiukseni sinimustiksi ja leikannut ne lyhyiksi vai sitä aikaa, kun olin tehnyt äidin kanssa hiuksiini ruskeita ja vaaleita raitoja ja sain tukan kiinni? Oliko mulla niittivyö, vai valmistauduinko siinä vaiheessa vanhojen tansseihin ja fanitin Victoria Beckhamin häätyyliä? Mitä luokkatoverini isä ajatteli, kun hän näki minut eräänä iltapäivänä bussin numero 160 päätepysäkillä ja sanoi, että näytän jotenkin "erilaiselta kuin ennen". (Muistan vastanneeni hänelle, että se voi johtua kengistäni. "Nää kengät tuo mulle ehkä vähän lisää pituutta." Ehkä?! Vähän?!) 
  Olinko rakastunut Placebon Brian Molkoon vai Kentin Joakim Bergiin?


Kymmenessä vuodessa sitä ehtii unohtaa kaikenlaista. 
Mutta se ei välttämättä haittaa. Koska jotkut jutut tulee takaisin.


Jos muistan oikein, meidän lukiossa oli lisäkseni neljä tyttöä, jolla oli super-paksupohjaiset kengät (onko niillä joku nimikin?). "Miten noilla pysyy pystyssä?!" ihmiset kysyivät. Hyvin, vastasin, ja luultavasti ne neljä muuta tyttöä vastasivat kysymykseen samoin omilla tahoillaan. Kengillä oli tosi helppo kävellä, varsinkin lumikinoksissa. Niiden pohjat olivat tasaiset, joten kulkeminen oli yhtä vaivatonta kuin lenkkareilla. 


Mitä sitten tapahtui? Ainakin musta tuli ylioppilas. Muutin Espoosta Helsinkiin. Aloinko suunnilleen silloin käyttää lähinnä Converseja? En ole varma, mutta sen tiedän, että pelkkä ajatuskin jättipohjista nauratti. Mietin, miten ihmeessä olin oikeesti liikkunut ihmisten ilmoilla sellaset kengät jalassa.


Kaksi vuotta sitten ostin Vagabondin mustat kiilakorkokengät, jotka kävelin rikki vajaassa vuodessa. Vuosi sitten ostin toiset samanlaiset. Pari päivää sitten googlailin taas Rebeccan ja Fionan kuvia, ja tajusin, ettei super-paksupohjaiset kengät ole lopulta kauhean kaukana nykyisistä lempikengistäni. 


Ja sitten se tapahtui. 
Sekosin sairaista platform-kengistä. Taas.

No niin. Missä noita myydään?!


Kuvat: Eka on Rebecca & Fiona -promokuvia, toka osoitteesta www.vogue.com.